Mazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi
valmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa
ilmoituksen johdosta.
Mazarinin nähdessään hän kumarsi.
"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen", hän
sanoi; "minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä
koskaan unohtaa."
"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä,
hyvä kreivi", tokaisi d'Artagnan; "seikka on sellainen, että du Vallon
ja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin
halukkaita tapaamaan sinua."
Tämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen
hypähtämään kummastuksesta.
"D'Artagnan! Portos!" huudahti hän.
"Samat miehet, veikkonen."
"Samat", toisti Portos.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kreivi.
"Se merkitsee", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta
samalla puraisten huultansa, "se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet
ja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän
vallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan
että heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että
voittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas
minunkin vuoroni, väkeni..."
"Voi, monseigneur", keskeytti d'Artagnan, "älkää uhatko: se on kovin
huono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän
ylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki
pahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti."
"En parempaa pyydä, messieurs", vastasi Mazarin. "Mutta
lunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne
edullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen
itsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita
rautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana
valvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme
sovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on
rehellinen."
-- Ahaa! -- ajatteli d'Artagnan; -- olkaamme varuillamme, nyt hän
miettii jotakin kepposta.
"Tarjosin teille vapautenne", jatkoi ministeri, "ja tarjoan vieläkin.
Tahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä,
pakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan
arvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille."
-- Hän on oikeassa, -- ajatteli Atos.
Ja niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten
elähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.
"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa",
virkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen
myönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.
"Jos päin vastoin", pitkitti Mazarin, "päästätte minut ja otatte
vastaan vapautenne..."
"Mitä!" keskeytti d'Artagnan; "tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme,
jonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin,
kuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur", hän lisäsi,
"niin sen te tekisittekin."
"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?"
"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu
hengelliseen säätyyn."
"No niin, kautta ministerin kunnian!"
"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki."
"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina,
toivoakseni."
"Hm", hymähti d'Artagnan, "olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista,
joka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän
oli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä."
"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "ja
pahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne."
"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo."
"No niin", jatkoi Mazarin, "jos toimitan teidät turvaan todellisella,
selkeällä tavalla?"
"Kas, se on toista!" tokaisi Portos.
"Antakaahan kuulla", sanoi Atos.
"Niin, antakaahan kuulla", yhtyi d'Artagnan.
"Ensiksikin, suostutteko?" kysyi kardinaali.
"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä."
"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana."
"Te tiedätte hyvin, monseigneur", huomautti d'Artagnan, "että meillä on
aina käytettävissämme viimeinen keino."
"Mikä sitten?"
"Se, että kuolemme yhdessä."
Mazarin värähti.
"Kuulkaa", hän sanoi; "käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain,
ja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette
ketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan,
saavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää
sen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt
tunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät
yllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta."
"Hiisi vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "olkoon menneeksi, se
on selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota
meille?"
"Tässä."
"Ah, monseigneur", lisäsi d'Artagnan, "te kai suosiollisesti vielä
opastatte meidät itse tuolle ovelle?"
"Hyvin mielelläni", vastasi ministeri, "jos se on tarpeellista teidän
rauhoittumiseksenne."
Mazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla,
astui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.
Se johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat
kylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän
silmilleen.
"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!" sanoi d'Artagnan. "Me
emme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän
ylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä
muutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo."
"Olkoon menneeksi", myöntyi kardinaali.
Hän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti,
jonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.
"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?" kysyi Mazarin.
"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia
meille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas!
Muuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä,
voimakkaita ja aseistettuja?"
"Niin."
"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja;
kreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin,
pitäisi meidän kyetä puolustautumaan."
"Se on luonnollista."
"Mutta mistä saisimme miekan?" kysyi Portos.
"Monseigneur", arveli d'Artagnan, "lainannee kreiville omansa, jota hän
ei itse tarvitse."
"Varsin mielelläni", mukautui kardinaali; "vieläpä pyydän, että kreivi
suosiollisesti pitäisi sen muistona minulta."
"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!" huomautti
d'Artagnan.
"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä", vastasi
Atos.
"Oikein sanottu", tuumi d'Artagnan; "sepä liikuttavaa molemminpuolista
kohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?"
"On kyllä", vastasi Portos, "mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut
esiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta."
"Kiipeä nyt ylös, Atos", sanoi d'Artagnan, "ja kiirehdi."
Portoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos
muurinharjalle.
"Hyppää nyt, Atos."
Atos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.
"Oletko maassa?" kysyi d'Artagnan.
"Olen."
"Ilman tapaturmaa?"
"Aivan eheänä."
"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän
ylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä
vain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki."
"Kyllä pidän", takasi Portos. "No?"
"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle
selkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia."
"Enkä hellitä."
Portos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin
kuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.
"Oletko perillä?" kysyi Portos.
"Olen, veikkonen, ja nyt..."
"Nyt mitä?"
"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä
tukehduta hänet."
Mazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja
nosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä
kaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski
uhkaavasti:
"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät
niin totta kuin olen aatelismies!"
"Mosjöö, mosjöö", huudahti Mazarin, "te rikotte lupauksenne?"
"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur."
Mazarin ähkäisi.
"Te saitte vapautenne minulta, monsieur", hän muistutti; "teidän
vapautenne oli minun lunastuksenani."
"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta
aarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua
joustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö,
-- eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?"
"Jeesus!" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin.
"Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa."
Mutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä
kainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli
jäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.
Sitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:
"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista."
Portos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi
vuorostaan harjalle.
"En ollut käsittänyt täydellisesti", hän sanoi; "mutta nyt käsitän.
Tämä on tavattoman hauska juttu."
"Siltäkö tuntuu?" sanoi d'Artagnan; "sen parempi! Mutta jotta se
pysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa..."
Ja hän hyppäsi alas muurilta.
Portos teki samaten.
"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs", määräsi d'Artagnan; "minä
tarkastan seutua."
Gascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.
"Monseigneur", tiedusti hän, "missä on käännyttävä, jotta pääsisi
valtamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos
teidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia
haittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin."
"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur", neuvoi Mazarin, "niin ette voi
joutua harhaan."
Ystävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli
pakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali
saanut pysytellyksi mukana.
Äkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.
"Kas, hevonen!" ihmetteli hän; "olen tavannut hevosen, messieurs!"
"Minä samoin!" ilmoitti Atos.
"Ja minä myös!" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli
kardinaalia kainalosta.
"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur", puheli
d'Artagnan. "Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli
pakko kiirehtää jalkaisin..."
Mutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten,
ja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:
"Älkää koskeko!"
"Grimaud!" huudahti d'Artagnan; "Grimaud, mitä sinä täällä teet?
Taivasko sinut on lähettänyt?"
"Ei, monsieur", vastasi kunnon palvelija; "herra Aramis käski minun
vartioida hevosia."
"Aramis on siis täällä?"
"Niin, monsieur, eilisestä saakka."
"Mitä te täällä teette?"
"Vakoilemme."
"Mitä! Onko Aramis täällä?" toisti Atos.
"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa."
"Teitä on siis oikein joukko?"
"Kuusikymmentä."
"Anna hänelle tieto."
"Heti, monsieur."
Ja ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin
hän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan
ilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.
Koko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.