Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan
syödyksi
Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän
kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin
olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi
katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken
yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja
etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului
ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.
Portos aloitti puhelun.
"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt
minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin
olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta.
Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan
hengitetyksi vapaasti."
Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa
hänen keuhkojensa laajuudelle.
"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan;
"me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä
hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan
ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan
veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja
silloin olemme hukassa."
Mousqueton huokasi raskaasti.
"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin,
kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on
niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen
meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät?
Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa
vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla
on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana;
se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan
kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme
kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita -- viisi meistä ainakin --
että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se
ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota
kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai
Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet,
niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta,
että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka
korjaa meidät."
"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään
pohjoiseen!"
"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin
takana."
"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.
"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.
Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.
"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy
kyllästyttäväksi!"
"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.
"Mahdotonta", väitti Portos.
"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.
"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä
sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"
"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua
peloittaa!"
"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."
"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on
joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet,
kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."
"Entä sitten?"
"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan
paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on
edessämme."
"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin
mielenkiintoiselta."
"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on
Jean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa..."
"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa
aseman vakavuudesta huolimatta.
"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä
hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään
naurettavaa."
"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos.
"Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna
suupaloiksi herrasi eteen?"
"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun
kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan
pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona,
että siten vielä hyödyttäisin teitä."
"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme
Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja
jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on
vuokratilan ylärinteellä."
"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta
uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."
"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kai
Moustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"
"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin,
sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."
On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena
tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä,
palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud,
joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.
Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud
uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.
"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.
Grimaud nyökkäsi.
"Minkätähden?"
"Lämpimikseni."
Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias
Grimaud.
Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli
pullo.
"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme
pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."
Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut
kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia
pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.
Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle,
Atosta lukuunottamatta.
"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo
prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret
mielenkuohut ovat!"
Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään
kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä
ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin
musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja
venyneenä kuin pääskysen siipi.
"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan
ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.
Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.
Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä
huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin
Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen
puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.
Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja
piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille
isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana
ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän
aamulla.