Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä
vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.
"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi
gascognelainen.
Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja
aluksen peräpäästä.
Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se
olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että
ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin
harmaat purjeet ja mustan köysistön.
Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot
säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.
Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu
kädessä.
Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä,
jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen
oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit
nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut
varastosuojaan.
Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?
Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen;
kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka
Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.
Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.
Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää,
mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.
"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"
"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen
partaalle; "mahdotonta!"
"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse:
vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."
Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit
olivat kuulleet.
Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä
vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta
kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja
syöksähti itse perässä.
Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun
tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti
korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys.
Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu,
sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen
kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.
Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme
matruusiansa olivat saaneet loppunsa.
Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan
murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan
leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti
meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan
sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta
eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän
ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki
palasi pimeään, -- keinuva vene ja aaltoileva meri.
He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka
olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti
ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen
sitä kouristuneesti.
"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean
hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."
"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi
ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.
"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se
mies rautaa?"
"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.
Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.
"Oi armoa ... älkää jättäkö minua, messieurs ... armoa ... säälikää
minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita
hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.
D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi
nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.
"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on
liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa,
että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla
ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon
aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow
ja hänen kumppaninsa."
"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että
katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta
kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne;
tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä
minäkin tein."
"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana,
"olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"
D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja
Portos istuutui jälleen.
"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan;
hän on menehdyksissään, -- minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen
kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää
pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle
tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja..."
"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! ... auttakaa!..."
"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille,
kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle
Portokseen päin.
D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi
Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli
silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei
vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi
Atosta kuolevaan päin.
"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän
puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!... Missä
olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää ... minä kuolen...
Auttakaa, auttakaa!"
"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä
Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle
tavanmukaista; "tässä olen, -- tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."
Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.
"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu;
tyyntykää."
"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa
ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta
se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"
Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin
yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä,
Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen
uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi
säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut
kietoa saaliinsa.
Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä,
mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi
ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki
näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat,
osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.
Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja
hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin
ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän
hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys.
Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.
"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä
järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän!
Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"
"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"
"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.
Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai
viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli
havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset,
sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta
ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa
selälleen aallon heittelemänä.
Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi
kuutamossa.
"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se on
Mordaunt!"
"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.
Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud
ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka
sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui
veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti
ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä,
elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä
ja syleilyistä.