Remember!
Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten
saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt
pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.
Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty
kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin
suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota
väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat
ja jälkimmäistä myrskyt.
Kuninkaan lapset saapuivat, -- prinsessa Charlotte ja Gloucesterin
herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät
kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha
poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat
itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten
nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.
Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä,
joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen
luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän
kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana
niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan
perinnön.
Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti
tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten
hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen
hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.
"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä
kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi,
älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut
luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut
kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin
herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen
tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi
tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että
sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen
oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, -- kuuntele minua
tarkoin poikani, -- jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he
ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla
levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno,
poikani."
Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:
"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne..."
Kaarlo keskeytti hänet.
"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."
"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa
minut kuin tehdä minusta kuninkaan."
"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös,
Charlotte, älkääkä unohtako minua."
"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen
käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois,
Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."
Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa
huostaan.
Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua
sisälle.
Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas
muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän
ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä
toiveissa.
Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua
merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen
työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai
esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.
Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja
kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut.
Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä,
mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.
Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus
vallitsi kuninkaan huoneessa.
Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon
ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina
häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin
aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman
päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi
mestauslavan permantona.
Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja
epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen
hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa
verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan
telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana
muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka
lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.
-- Mitä onkaan tapahtunut? -- oudosteli Atos vapisten vielä enemmän
kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. -- Väki tunkeilee, sotamiehet
ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan,
näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala,
ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!
Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja
verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin
olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse
mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja
katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen
sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.
Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt
Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät
ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.
Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan
kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen
kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit
melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä
siinä nähtävästi asettui paikoilleen.
Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen
yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:
"Herra eversti, haluan puhua kansalle."
Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui
mestauslavallaan.
Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan
kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa
päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.
Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja
kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren
suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota
hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut
sille piilunsa.
Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän
miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta
levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan
muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa
mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät
mestauslavan kumpaisellekin sivulle.
Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki
olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka
oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä
saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli
lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin,
mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan
mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä
kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.
Mutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli
palauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat
hänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.
Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä
merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla
äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.
Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin
menestykseksi.
-- Voi, sanoi Atos itsekseen, -- onko mahdollista, että minä kuulen ja
näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt
edustajansa täällä maan päällä, -- että hän antaa tämän kuolla näin
kurjasti?... Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä
lausua!
Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu
mestauspölkyllä.
Kuningas keskeytti hyvästelynsä.
"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.
Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.
Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän
laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä,
vaikka ilma oli purevan kylmä.
Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.
Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja
irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli
hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten
hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli
saanut madame Henrietteltä.
"Tämän ristin", hän virkkoi papille, "minä pidän kädessäni viimeiseen
hetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta."
"Kyllä, sire", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.
Kaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt
viereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen
yltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka
hänelle annettiin.
Kaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.
Olisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä
ruumiskirstuunsa.
Vihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.
"Ovatko ne tiellänne, sir?" kysyi hän pyöveliltä; "siinä tapauksessa ne
voitaisiin sitoa rihmalla."
Sen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti
tahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja
silmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän
katseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.
Pyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.
"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta", vastasi mies kumealla äänellä,
"niin se riittää."
Kuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi
mestauspölkkyä silmäillen:
"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?"
"Se on tavallisesti käytetty", vastasi naamioitu mies.
"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?" kysyi kuningas.
"Niin toivon", vastasi mestaaja.
Nuo kaksi sanaa _niin toivon_ lausuttiin niin kummallisella
äänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.
"Hyvä on", virkkoi kuningas, "ja kuulehan nyt, pyöveli!"
Naamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.
"En tahdo, että yllätät minut", jatkoi Kaarlo. "Minä polvistun
rukoilemaan; älä vielä silloin iske."
"Ja milloin isken?" tiedusti naamioitu mies.
"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen:
_Remember_![22] Iske silloin voimakkaasti."
Naamioitu kumarsi hiukan.
"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta", virkkoi kuningas ympärillä
seisoville. "Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden
edellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!"
Hän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.
"Pyydän teitä nyt etääntymään", hän jatkoi, "jättääksenne minut
hiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin", hän lisäsi
naamioidulle miehelle; "se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän
kyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet
merkkini."
Kaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti
ikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään
siihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:
"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?"
Ääni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.
"Kyllä, teidän majesteettinne", hän vastasi vapisten.
"Uskollinen ystävä, jalo sydän", pitkitti kuningas, "minua ei voitu
pelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin
jumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut
kansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani
puoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen
ja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla
vielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni
siitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne
vanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan
hänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!"
"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!" sopersi Atos kauhun hyytämänä.
Syntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas
nousi ja muutti asentoansa.
Täyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului
torillekin, lausui kuningas sitten:
"_Remember_!"
Tuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan
permantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi
onnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä
silmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos
kavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat
tummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.
Polvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan
tainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että
väkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion
hievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan
nenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa
yhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden
hevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui
ensimmäisenä majataloon.
Huoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen
laikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen
tahrautuneena ja pyörtyi.