Keskellä yötä kuuli Kaarlo kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta:
vasaroimista, kirveeniskuja, kankoamista ja sahan tirskunaa.
Hän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun
hänet äkkiä havahdutti tämä melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan
puhumattakaan herätti kamalaa kaikua hänen sielussaan, niin että
edellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä.
Yksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei
ollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle
tuomittuun rangaistukseen; hän lähetti Parryn pyytämään vartiosoturia
huomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä
entisen kuninkaansa viimeistä unta.
Vartiosoturi ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä
edelleen.
Kierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki
parvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin
mestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.
Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa
korkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä
näky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai
kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä
kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään.
Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla
murtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä,
jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet,
joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella
iskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja
korjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.
Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta
kuningas valitti.
"Hyvät ystävät", hän sanoi, "ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin,
minä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta."
Rautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain;
mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan
hämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.
Polvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat
alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti
työmiehen piirteet.
Mies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa
huulilleen.
Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.
"Hyvä, hyvä", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; "sanokaa
kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä
sikeämpää."
Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan
merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten
hurja naurunhörähdys.
Parry poistui, luullen uneksivansa.
Kaarlo odotti häntä kärsimättömästi.
Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana
päänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.
Kuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven
ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.
"Sire", hän sanoi hiljaa, "tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka
aiheuttavat niin suurta jyskettä?"
"En", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; "mistä sen
tietäisin? Tunnenko niitä miehiä?"
"Sire", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä
hiljaisemmin, "sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa."
"Rakentamassa minun mestauslavaani!" virkahti kuningas hämmästyneenä.
"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin."
"Hiljaa!" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. "Sinä
näit heidät?"
"Puhuttelin heitä."
Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti.
Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas
vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle.
Parvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi
tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.
Kaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla
ystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen
sydämessään.
Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen
avulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli
kiinnitettävä.
Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon
alle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa
välikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa
permannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi
silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan
mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle
varattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän
kumppaninsa kanssa.
Vartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa,
nähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.
Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme
maininneet.
Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin
kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos
raateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois
Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden
koristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden
tunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa
muuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi
sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä.
D'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi
naulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi
sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien
näkyvistä mestauslavan rungon.
Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu
roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja
30 p:n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen
sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät
olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun
ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle
varatut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi
hänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle
peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin
tarpeellinen ylellisyys.
Atokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen
kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä
aikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.
D'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja
Portos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo,
tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.
Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista
Whitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
Ennen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon
Atos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä
kuninkaan luo.
"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä", toivotti Atos. "Kerro
kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee
heti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin
pitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla
ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin
se tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa
kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa
pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi,
niin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin
älkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas."
"Ole huoletta", vastasi Aramis, "minä vien mukanani kaksi tikaria,
antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?"
"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi
osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos
ottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu
paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä
paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon
keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme
ehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut."
"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme."
Atos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. "Tämä sinulle",
hän sanoi; "jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan
häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös
kunnon Portosta. Hyvästi!"
"Hyvästi!" vastasi Aramis. "Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas
pelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta
kättä."
Aramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi
hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä.
Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan
takkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat
kylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin
kehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä
rohkeimpia suunnitelmia.
Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen
nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.
"Mainiota!" virkkoi jälkimmäinen; "me muuten olemmekin paikalla
pakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme
oleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme
hyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei
kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee
yhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin
hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte
te neljänneslieuen päähän."
Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi
pukua.
"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo", hän sanoi. "Laita sinä
aseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä."
"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää
häntä valppaasti silmällä."
"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään
toimettomana."
"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni
hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin
tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja
onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy
niin huonosti!"
Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin
syleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle
pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo
ilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että
kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä
tapauksessa, että hän halusi kuulla messua.
Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä.
Aramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja
alakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät
Whitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta
ei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten
edellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja
kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne
pyövelinpölkky oli jo nostettu.
Kuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen
toiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä.
Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta
eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin
lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi
vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi
heitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki
peräytyivät.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:
"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen
apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla.
Kuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen
jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa,
ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta
ainakin huomiseen."
"Mutta kreivi de la Fère?" kysyi kuningas.
"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko
ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan."
Vapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti
lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja
varovaisia nakutuksia vastaukseksi.
"Se, joka vastaa minulle", virkkoi kuningas, "on siis...?"
"Kreivi de la Fère, sire", sanoi Aramis. "Hän raivaa tietä, jota teidän
majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon
marmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna."
"Mutta minulla ei ole mitään työkalua", huomautti Parry.
"Ottakaa tämä väkipuukko", vastasi Aramis; "mutta varokaa tylsyttämästä
sitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin
kiskoksen."
"Oi, Juxon", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin
käsiinsä, "Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut
kuninkaanne..."
"Joka on vieläkin ja ainiaan", virkahti Juxon suudellen hallitsijan
kättä.
"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka
näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden
kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä
oleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut."
"Sire", vastasi Juxon, "toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän,
lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten
ystävienne puolesta."
Maanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului
vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta
melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.
Melu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten
askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina;
kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja
tavallaan juhlallisesti.
Huoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle
astui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen
totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki
hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava
mestauslavalle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Aramis Juxonilta.
Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin
Aramiskin.
"Se tapahtuu siis tänään?" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli
huomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.
"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi
aamupäiväksi?" vastasi mustapukuinen mies.
"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin", huudahti
kuningas, "Lontoon pyövelin käsissä?"
"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire", ilmoitti parlamentin valtuutettu,
"mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi
lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja
hengelliset asianne."
Lievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana
liikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.
Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää
sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään
tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.
Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.
"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti
hymyillen, "olkaa miehuullinen!"
Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:
"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät
luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia
Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä
viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"
"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.
Ja hän vetäytyi pois.
Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi
hänen rinnastaan.
"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on
Jumala? Missä on Jumala?"
"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että
maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."
"Ystäväni", haastoi kuningas Aramiille, "älä heittäydy noin
toivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun
uskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme
palkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu,
äläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle
murhetta."
"Niin, sire", myönsi Aramis, "niin, te olette oikeassa; ihmiset minun
on otettava tästä tilille, ja sen teenkin."
"Istuutukaa, Juxon", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, "sillä nyt on
teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää", hän virkkoi Aramiille, joka
liikahti poistuakseen; "samoin sinä, Parry. Minulla ei ole
salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa
kaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma
ei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne."
Juxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen
ja aloitti rippinsä.