Marie de Montbazot.
J.K. -- Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian
rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte
alkukirjaimista.
Herttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän
turhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli
hänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän
olisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa
ihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta
loppuun.
"Voi, rakas Marie!" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, "hänet siis
tosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden
vuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa
ainoastaan _Astréi-romaanissa_!"
Sitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.
"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?"
Grimaud teki myöntävän merkin.
"Sinä olet tullut tänne sitä varten?"
Grimaud uudisti eleensä.
"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!" huudahti herttua.
Grimaud alkoi hymyillä.
"Odotahan", sanoi herttua.
Ja hän kopeloi taskuaan.
"Odotahan", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä
kerralla mennyt hukkaan, "ei saada sanoa, että sellainen kiintymys
Henrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta."
Beaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta
Vincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen
talteen vangeilta.
Nähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla
täytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.
"Tässä etsimänne", hän virkkoi.
Herttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan,
mutta Grimaud pudisti päätänsä.
"Kiitos, monseigneur", hän lisäsi peräytyen, "olen jo saanut maksun."
Herttua hämmästeli yhä enemmän.
Hän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä
kunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen
palvelijaansa.
"No", kysyi herttua, "mitä nyt teemme?"
"Kello on yksitoista aamupäivällä", selitti Grimaud. "Kello kahdelta
pyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö
joitakuita palloja vallin yli."
"No, entä sitten?"
"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa
työskentelevää miestä heittämään pallot takaisin."
"Kyllä ymmärrän", vastasi herttua.
Grimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen
totuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.
Hän teki lähtöä.
"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?" kysyi herttua.
"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan."
"Minkä? Sano!"
"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä
etummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta
vaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni
pulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu."
"Se on aivan kohtuullista", myöntyi herttua, "ja kunniasanallani lupaan
täyttää pyyntösi."
"Toisekseen", sanoi Grimaud, "on minun pyydettävä monseigneurilta
ainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne
niinkuin tähän asti."
"Kyllä yritän", vastasi herttua.
Ovelle koputettiin.
Herttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen.
Tiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä
kiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi
kardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.
La Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat
vastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän
sisäisestä tyytyväisyydestä.
Sitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:
"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa
paikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle
epämieluisia."
Grimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui,
kuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.
"No, monseigneur", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, "te
siis yhä vihoittelette mies-poloiselle?"
"Kas, tekö siinä, La Ramée?" sanoi herttua; "totisesti oli jo aikakin
teidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin,
jotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin
kuristamaan tuota Grimaudin roistoa."
"En toki usko", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa
vaiteliaisuuteen, "että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän
korkeudellenne."
"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä
vakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, -- ihan kaipasin
teitä."
"Monseigneur on liian armollinen", sanoi La Ramée kohteliaisuuden
imartelemana.
"Niin, toden totta", jatkoi herttua, "tunnen itseni tänään niin
saamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?"
"Pelaammekin siis otteen palloa", vastasi La Ramée koneellisesti.
"Jos viitsitte."
"Olen monseigneurin käskettävissä."
"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies", mielisteli herttua,
"ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa
elämääni teidän seurallanne."
"Monseigneur", huomautti La Ramée, "luullakseni täyttyykin
toivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista."
"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?"
"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa."
"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?"
"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te
olette hänen painajaisensa."
Herttua hymyili karvaasti.
"Voi", virkahti hän, "jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!"
"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän
toki, että te ette siinä menettele järkevästi."
"La Ramée, olen sanonut teille ja toistan sen vielä kerran, että minä
loisin onnenne."
"Millä? Tuskin olisitte päässyt vankilasta, kun teidän omaisuutenne
otettaisiin takavarikkoon."
"Tuskin olisin päässyt vankilasta, kun jo olisin Pariisin herrana."
"Hiljaa, hiljaa toki! No niin ... mutta sopiiko minun kuunnella
sellaista? Kaunista puhetta kuninkaan virkamiehelle! Minä näen,
monseigneur, että minun on hankittava toinenkin Grimaud."
"No, älkäämme enää puhuko siitä. On siis ollut kysymys minusta
keskustelussanne kardinaalin kanssa? La Ramée, teidän pitäisi joskus
hänen kutsuessaan teitä puheilleen antaa minun pukeutua vaatteisiinne.
Minä menisin teidän sijastanne, kuristaisin hänet, ja kunniasanallani
vakuutan, että jos se olisi ehtona, tulisin vapaaehtoisesti takaisin
vankilaan."
"Monseigneur, minä huomaan, että minun on kutsuttava tänne Grimaud."
"Olen väärässä. Ja mitä teille sanoi se naali?"
"Sallinpa teille sen lyhennyksen, monseigneur", virkkoi La Ramée ovelan
näköisenä, "vaikka muut sanovat kardinaali. Mitäkö hän minulle sanoi?
Käski pitää teitä silmällä."
"Ja minkätähden pitää silmällä?" kysyi herttua rauhattomana.
"Koska joku tähdistälukija on ennustanut teidän karkaavan."
"Vai on joku tähdistälukija ennustanut sellaista?" tokaisi herttua
vasten tahtoansakin hätkähtäen.
"Voi, hyvä Jumala, niin on! Kaikkea ne totisesti keksivätkin
rehellisten ihmisten kiusaksi, mokomat taikurien tyhmyrit."
"Ja mitä vastasitte te hänen korkealle ylhäisyydelleen?"
"Että jos se tähdistälukija laatisi allakoita, en neuvoisi häntä
ostamaan niitä."
"Minkätähden?"
"Koska teidän pitäisi paetaksenne muuttua joko peipposeksi tai
hippiäiseksi."
"Valitettavasti olette oikeassa. Lähtekäämme nyt lyömään palloa, La
Ramée."
"Monseigneur, pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi, mutta minun täytyy
saada puolisen tuntia aikaa."
"Ja miksi?"
"Syystä että monseigneur Mazarin on ylpeämpi kuin te, joskaan hän ei
ole aivan niin korkeata syntyperää: hän unohti tarjota minulle
aamiaista."
"No, saanko minä haettaa teille tänne suuruksen?"
"Ei, kiitos, monseigneur! Minun on sanottava teille, että
piirakkaleipuri, joka asui vastapäätä linnaa ja jota sanottiin ukko
Marteauksi..."
"No?"
"No, hän on kahdeksan päivää sitten myynyt liikkeensä eräälle
pariisilaiselle piirakkaleipurille, jolle lääkärit kuuluvat määränneen
maalaisilmaa."
"Mutta mitä se minuun kuuluu?"
"Malttakaahan, monseigneur! Seikka on sellainen, että tuolla
piirakkaleipurin pahuksella on myymälänsä ikkunassa joukko herkkuja,
jotka heruttavat veden kielelle."
"Vatsanpalvelija!"
"Voi, taivasten tekijä, monseigneur", pitkitti La Ramée, "eihän ihminen
sillä ole vatsanpalvelija, jos hän pitääkin hyvästä syötävästä.
Inhimilliseen luontoon kuuluu, että hän etsii täydellisyyttä
piirakoissa kuten muussakin. Minun on sanottava teille, monseigneur,
että kun tuo leipojan vätys näki minun pysähtyvän ikkunansa edustalle,
tuli hän liehitellen vastaani ja sanoi: 'Monsieur La Ramée, teidän
pitää hankkia linnantornin vangit liiketuttavikseni. Ostin tämän
myymälän edeltäjältäni, koska hän vakuutti minulle olevansa linnan
tavaranhankkija, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, monsieur La
Ramée, että niinä kahdeksana päivänä, jotka olen jo pitänyt liikettä,
ei herra de Chavigny ole ostanut minulta edes ainoatakaan leivosta.'
"'Se johtuu luultavasti siitä', vastasin hänelle, 'että herra de
Chavigny ei usko piirakoltanne hyviksi'.
"'Minunko piirakkani eivät olisi hyviä! No, monsieur La Ramée, otankin
teidät arvostelijaksi, ja heti paikalla.'
"'En voi', minä vastasin, 'minun on välttämättömästi palattava
linnaan'.
"'No niin', hän sanoi, 'menkäähän siis asioillenne, koska teillä
näyttää olevan kiire, mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua'.
"'Puolen tunnin kuluttua?'
"'Niin. Oletteko murkinoinut?'
"'En, totta tosiaan'.
"'No niin, täällä odottaa teitä siis piirakka ja pullollinen vanhaa
burgundia...'
"Ja te käsittänette, monseigneur, että kun olen nälissäni, tahtoisin
teidän korkeutenne luvalla..."
Ja La Ramée kumarsi.
"Menkää siis, ahmatti", sanoi herttua, "mutta muistakaakin, että
myönnän teille vain puoli tuntia aikaa."
"Saanko luvata teidän suosiollisuutenne isä Marteaun seuraajalle,
monseigneur?"
"Kyllä, kunhan hän ei pane herkkusieniä leivoksiinsa. Tiedättehän",
lisäsi prinssi, "että Vincennes-metsän herkkusienet ovat minun
suvulleni kuolettavia."
La Ramée lähti olematta ymmärtävinään viittausta, ja viiden minuutin
kuluttua astui sisälle päivystävä upseeri muka prinssin seuraksi, mutta
toden teolla täyttämään kardinaalin määräyksen, joka velvoitti olemaan
päästämättä vankia näkyvistä, kuten jo olemme maininneet.
Mutta ollessaan nuo viisi minuuttia yksikään oli herttua kerinnyt
uudestaan lukea madame de Montbazonin kirjelapun, joka osoitti
vangille, että ystävät eivät olleet häntä unohtaneet ja että he
työskentelivät hänen vapauttamisekseen. Millä tavoin? Hän ei vielä
tiennyt sitä, mutta päätti taivuttaa Grimaudin puhumaan kaikesta
vaiteliaisuudestaan huolimatta, sillä tähän kaitsijaansa luotti hän nyt
sitä paremmin, kun kykeni selittämään miehen koko käyttäytymisen ja
oivalsi, että tämä oli keksinyt kaikki pikku ilkeytensä vankia vastaan
ainoastaan estääkseen vartijoita ollenkaan epäilemästä salaista
ymmärrystä näiden kesken vallitsevaksi.
Tämä viekkaus antoi herttualle korkean käsityksen Grimaudin
älykkyydestä, ja hän päätti täydellisesti turvautua tähän mieheen.