Grimaud esitti siis suotuisan ulkomuotonsa Vincennesin linnantornissa.
Herra de Chavigny ylpeili erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi
antaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de
Richelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri
valtiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja
katsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja
ulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui
Grimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan
neljällä.
"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut", virkkoi
sitten herra de Chavigny. "Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen
kanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin."
Grimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa
tyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että
herra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin
luonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.
Grimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella
apulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon
kysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La
Ramée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin
nimen luetteloon.
"Ohje?" kysyi Grimaud.
"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on
otettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä
antamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta
vartiosoturien kanssa."
"Siinä kaikki?" kysyi Grimaud.
"Niin, tällähaavaa", vastasi La Ramée. "Jos sattuu erityisiä seikkoja,
niin annetaan uusia ohjeita."
"Hyvä", sanoi Grimaud.
Ja hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.
Tämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten
tukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan,
näyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa
kuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut
torninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva
de Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut
olla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet
jälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.
Herra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli
hiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän
värjäsi sitä nyt kampaamisellaan.
Huoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut
pöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.
Herttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.
Olento pisti kamman taskuunsa.
"No, mitä nyt?" huudahti herttua; "mikä vintiö sinä olet?"
Grimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.
"Oletko mykkä?" ärjäisi herttua.
Grimaud teki kieltävän liikkeen.
"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!" tiuskasi herttua.
"Vahti", vastasi Grimaud.
"Vahti!" huudahti herttua; "kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui
kokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!"
La Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen
apulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, -- hän oli jo ollut pihalla, ja
kiipesi ylös hyvin nyreänä.
"Mikä hätänä, prinssi?" kysyi hän.
"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?" kysyi
herra de Beaufort.
"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä
pidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä
olen vakuutettu."
"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?"
"Tosiaankin", kysyi La Ramée, "minkätähden viet monseigneurilta
kamman?"
Grimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi
ainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:
"Pistävä."
"Se on totta", myönsi La Ramée.
"Mitä se tolvana sanoo?" kysyi herttua.
"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta."
"Mitä!" huudahti herttua; "oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän
annoitte minulle tuon kamman."
"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille
rikoin ohjesääntöäni."
Herttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut
kamman La Raméelle.
"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa",
jupisi hän.
Vankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten
elottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia;
rakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston
perusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi
silmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti
tuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita
hänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin
katsantokannan mukaan olivat vikoja.
Kuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella
vangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta,
vaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän
vartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin
ollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.
Prinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi
suurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi
päivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen
kauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi
vähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,[15] ja hän
saisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa,
odottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä
väittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.
Päivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein
hyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että
sen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti
tavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa,
joiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään
löysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui
tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi
hän langat nenäliinastaan.
Ainoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.
Seuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen
keskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.
La Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa
saavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät
häntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy nykyäänkin on
sotamiehen katsannon peruspiirteenä.
Grimaud astui huoneeseen juuri kun prinssi oli laskenut kädestään
lasipalasensa, vaikka hän ei ollut vielä saanut hirsipuun jalustaa
loppuun teroitetuksi; hän oli keskeyttänyt sen työn, kiinnittääkseen
toiseen päähän langan.
Herttua loi tulijaan katseen, jossa ilmeni rahtunen eilispäiväistä
äkää, mutta kun hän ennakolta tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi uuden
keksintönsä odotetusta tuloksesta, ei hän osoittanut häiritsijälle sen
enempää huomiota.
Vasta kun hän oli tehnyt lankansa toiseen päähän merimiessolmun ja
toiseen päähän juoksusilmukan sekä luonut silmäyksen krapuvatiin ja
siitä valinnut komeimman, vasta silloin kääntyi hän ottamaan
lasipalaansa, mutta tämä oli kadonnut.
"Kuka on vienyt lasipalani?" kysyi prinssi kulmakarvojansa rypistäen.
Grimaud ilmoittausi merkillä.
"Mitä! Taaskin sinä! Miksi sen veit?"
"Niin", kysyi La Ramée, "minkätähden otit lasipalasen hänen
korkeudeltaan?"
Grimaud, joka piteli lasipalaa kädessään, laski sormensa sen reunalle
ja sanoi:
"Terävä."
"Se on totta, monseigneur", huomasi La Ramée. "Hiisi, kuinka
verrattoman miehen olemmekaan hänestä saaneet!"
"Herra Grimaud!" sanoi prinssi, "oman hyvänne tähden pyydän teitä
pysyttelemään aina siksi loitolla minusta, etten ulotu teihin käsiksi."
Grimaud kumarsi kunnioittavasti ja peräytyi aivan seinään asti.
"Älkää huoliko, monseigneur", esitti La Ramée, "antakaa pikku
hirsipuunne tänne, niin minä teroitan sen veitselläni."
"Tekö!" virkahti herttua hymyillen.
"Niin, minä; ettekö sitä halunnut?"
"Halusin kyllä. No, olkoon menneeksi, siitä tulee sitä hauskempaa.
Tuossa, hyvä La Ramée."
La Ramée, joka ei voinut aavistaa prinssin tarkoitusta, teroitti nyt
hirsipuun kannan mitä näppärimmin.
"Kas noin", tuumi herttua, "kaivertakaa nyt pikku kolo lattiaan, minun
noutaessani pahantekijän."
La Ramée kyykistyi toisen polvensa varaan ja näversi lattiaan kuopan.
Sillävälin prinssi hirtti krapunsa lankaan.
Sitten hän pystytti hirsipuun keskilattialle ja puhkesi nauruun.
La Ramée nauroi myös sydämensä pohjasta, oikeastaan silti tietämättä,
mille hän nauroi, ja vartiosoturit säestivät hohotuksellaan.
Ainoastaan Grimaud ei nauranut. Hän lähestyi La Raméeta, viittasi
langassa roikkuvaan krapuun ja sanoi:
"Kardinaali!"
"Jonka ovat hirttäneet hänen korkeutensa Beaufortin herttua", pitkitti
prinssi nauraen vielä makeammin kuin koskaan, "ja kuninkaallisen
vankilan päällysmies Jacques Chrysostome La Ramée."
La Ramée huudahti kauhistuneena ja ryntäsi hirsipuun luo, jonka tempasi
ylös lattiasta ja heti särki, heittäen kappaleet ulos ikkunasta.
Silmittömässä suuttumuksessaan aikoi hän tehdä samaten kravulle, mutta
Grimaud otti sen hänen käsistään.
"Kelpaa syödä", hän sanoi ja sulloi sen taskuunsa.
Tällä kertaa oli herttua niin huvitettu kohtauksesta, että hän melkein
antoi anteeksi Grimaudille sen osan, jota tämä oli siinä esittänyt.
Mutta kun hän päivemmällä aprikoitsi, mitä hänen vartijallaan oli ollut
mielessä, ja koska tämän esiintyminen näytti hänestä pohjaltaan
häijyydeltä, tunsi hän vihansa miestä vastaan huomattavasti paisuvan.
La Raméen suureksi tuskaksi levisi krapujuttu sekä vankilassa että sen
ulkopuolellakin; herra de Chavigny, joka sydämessään inhosi
kardinaalia, kertoi kaskun kaikessa luottamuksessa muutamille hyville
ystäville, jotka heti toimittivat sen kiertämään.
Tämä tuotti herra de Beaufortille joitakuita iloisia päiviä.
Sitten huomasi herttua vartiosoturiensa joukossa erään jokseenkin
suopean näköisen ja alkoi nyt sitä enemmän mielistellä tätä, kun
Grimaud herätti hänessä yhä suurempaa mielenkarvautta. Eräänä aamuna
oli hän vienyt miehen syrjemmälle ja päässyt toviksi puhuttelemaan
häntä kahden kesken, kun Grimaud astui huoneeseen, näki kohtauksen,
lähestyi kunnioittavasti vartiosoturia ja prinssiä ja tarttui edellistä
käsivarteen.
"Mitä tahdot?" kysyi herttua töykeästi.
Grimaud vei sotamiehen neljän askeleen päähän ja näytti hänelle ovea.
"Mene!" hän sanoi.
Vartija totteli.
"Mutta sinähän olet sietämätön!" karjaisi prinssi; "minä kuritan
sinua!"
Grimaud kumarsi kunnioittavasti.
"Herra vakooja, lyön luusi mäsäksi!" huudahti prinssi katkeroituneena.
Grimaud kumarsi peräytyen.
"Herra vakooja", jatkoi herttua, "kuristan sinut omin käsin!"
Grimaud kumarsi yhä peräytyen.
"Ja se tapahtukoon nyt heti", pitkitti prinssi, katsoen parhaaksi
lopettaa asian.
Hän ojensi molemmat kouristuneesti harittavat kätensä vartijaa kohti,
joka juuri työnsi vartiosoturin ulos huoneesta ja sulki hänen jälkeensä
oven.
Samassa tunsi hän prinssin käsien tarttuvan olkapäihinsä kuin
rautapihtinä; mutta sen sijaan että olisi huutanut tai puolustautunut
kohotti hän hiljaa etusormensa huulien tasalle ja lausui puolikovaa
ainoastaan sanan, samalla kun antoi kasvoilleen herttaisimman hymyn,
mitä osasi omaksua:
"Hiljaa!"
Hänen taholtaan oli ele, hymy, sana niin harvinainen, että hänen
korkeutensa heti pidättyi ihan tyrmistyneenä.
Grimaud käytti tätä hetkeä ottaakseen liiviensä sisustasta pienen
viehättävän kirjeen, joka oli suljettu aatelisella sinetillä; sen
pitkällinen säilyminen Grimaudin vaatteissa ei ollut kuitenkaan
kokonaan riistänyt siltä alkuperäistä tuoksua. Sanaakaan hiiskumatta
ojensi hän sen herttualle.
Yhä enemmän ihmeissään hellitti herttua otteensa, sieppasi kirjeen ja
huudahti tuntiessaan käsialan:
"Madame de Montbazonilta!"
Grimaud nyökkäsi.
Herttua repäisi pikaisesti kotelon, varjosti silmiänsä kädellään
hämmästyksensä yllätyksessä ja luki:
Hyvä herttua! Voitte täydellisesti luottaa siihen rehelliseen
mieheen, joka antaa teille tämän kirjeen, sillä hän on lakeijana
eräällä aatelismiehellä, joka meikäläisiin kuuluen on taannut
hänet kahdenkymmenen vuoden uskollisuudella koetelluksi. Hän on
suostunut menemään päällysmiehenne palvelukseen ja sulkeutumaan
kanssanne Vincennesiin, valmistaakseen ja helpottaakseen pakoanne,
jota me koetamme saada toimeen.
Vapautuksen hetki lähenee; olkaa miehuullinen ja kärsivällinen
sekä muistakaa, että kaikki ystävämne ovat ajasta ja erilläänolosta
huolimatta säilyttäneet entiset tunteensa teitä kohtaan.