D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen
yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja
kuullut.
Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän
tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta
lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä
sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen
järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka
hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin
tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen
ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet
vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja
sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita
tehtävänsä menestymisestä.
Hän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä
suoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo
nuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti
hänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään
ja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut?
D'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli
näköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut
koskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut
edes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan
aihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta
tai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties
ennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.
Hän ei voinut olla ajattelematta Rochefortia ja mitä tämä oli hänelle
sanonut Notre-Damen kirkossa. Olikohan Rochefort käväissyt Atosta
tapaamassa ennenkuin hän oli itse ehtinyt paikalle?
D'Artagnanilla ei ollut aikaa antautua pitkällisiin tutkimuksiin. Hän
päätti jo seuraavana päivänä ryhtyä selvittelyyn. Se seikka, että Atos
osasi niin taitavasti peitellä köyhyyttään, ilmaisi halua esiintyä
huomattuna ja viittasi kunnianhimon rippeeseen, joka oli helposti
puhallettavissa täyteen leimuun. Atoksen vilkas luonne ja nopea äly
teki hänet vastaanottavaisemmaksi ulkoisille vaikutelmille kun ihmiset
enimmäkseen ovat. Hän varmaankin suostuisi ministerin suunnitelmiin
sitä mieluummin, kun hänen luontaista toimintahaluaan kannustaisi
jonkinlainen pakkokin.
Nämä mietteet pitivät d'Artagnania valveilla väsymyksestä huolimatta.
Hän laati hyökkäyssuunnitelmansa, ja vaikka hän tiesi, että Atos oli
voimakas vastustaja, päätti hän yhteenoton tapahtuvaksi huomenna heti
aamiaisen jälkeen.
Toiselta puolen oivalsi hän taasen, että hänen olisi pitänyt näin
oudolla maaperällä pyrkiä määränpäähän hyvin varovasti, usean päivän
mittaan tutkia Atoksen tuttavuuksia, hänen uusia elämäntapojaan, ja
teeskentelemättömältä nuorelta mieheltä joko miekkailuharjoituksissa
tai metsästysretkillä kuulustella tietoja, mitä häneltä puuttui
voidakseen oikein arvostella Atoksen muuttumista, -- ja tämän täytyi
olla varsin helppoa, koskapa opettaja luonnollisesti oli oppilaansa
sydämeen ja luonnonlaatuun painanut oman olemuksensa leiman. Mutta
d'Artagnanin järkevä oveluus älysi heti, minkä käänteen asia saisi, jos
joku ajattelemattomuus tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen
tottuneelle katseelle.
Meidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin
käyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta
vastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle
vilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis
ja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko
tunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos
sitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. --
Voi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? -- ajatteli
d'Artagnan; -- hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä
minä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?
Sillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli,
kuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat
jonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla,
vaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut
satakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja
nukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten
yksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen
makuukamarin olevan siellä.
-- Hän kävelee ja pohtii, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta mitä? Sitä
on mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.
Vihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu
lakkasi.
Hiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin
ummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.
D'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen
uutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli
hän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja
visusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia
varmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti
kävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat
kiharat.
Nuorukainen -- sillä se oli tosiaan hän -- avasi tallin oven, talutti
ulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut,
satuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi
kuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista
lehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi
polku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä.
Puutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin
nuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain,
kukkivien oksain alitse.
D'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei
Bloisiin.
-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen, -- tuossapa veitikka, jolla on jo
pikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista
sukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä
koiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän
piileksii. Mutta keltä...? minultako vai isältään...? sillä olenpa
varma siitä, että kreivi on hänen isänsä... Hitto, siitä asiasta pitää
minun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.
Tuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli
edellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen:
lintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin
kiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos
rannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä
ikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan
ovien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset
hiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät
takinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle
askelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti
etsivän jotakin.
"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!" virkkoi d'Artagnan.
"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?"
"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja
kohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti?
Oletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?"
"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein
muutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia
kauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita
kaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen
partaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella.
Puutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta
takaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne
antaneet sen polkea kukkalavaa."
D'Artagnan alkoi hymyillä.
"Vai niin sinä luulet?" sanoi hän.
Hän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan
painuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin
lavassa.
"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos", huomautti hän
välinpitämättömästi.
"Tosiaankin, ja ihan vereksiä."
"Niin, ihan vereksiä", kertasi d'Artagnan.
"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?" kummasteli Atos
itsekseen levottomana. "Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?"
"Se ei ole luultavaa", vastasi d'Artagnan, "sillä askeleet näyttävät
aivan täsmällisiltä."
"Missä on Raoul?" huudahti Atos; "ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt
häntä?"
"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.
"Mitä nyt?" kysyi Atos.
D'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä
kasvoja.
"Ahaa, nyt arvaan", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään,
"poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin."
"Mitä hän siellä tekisi?"
"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren
vointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?"
"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan epäröiden.
"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä", vastasi Atos. "Etkö
huomannut, että Raoul on rakastunut?"
"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?"
"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy
avautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen
rakkautensa on puolittain toista puolittain toista."
"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?"
"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on
kullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla
unelmoivat silmät."
"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?"
"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä
sydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen
lemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin
suloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko
luonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen
kuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme Henrik neljäs lahjoittanut
isälleni, ja luulin menettäväni järkeni surusta, kun minulle sanottiin,
että kertomus Pygmalionista[14] oli vain satua."
"Se tulee joutilaisuudesta. Sinä et anna Raoulille kylliksi toimintaa,
ja senvuoksi hankkii hän sitä itse."
"Juuri niin on asia. Aionkin lähettää hänet täältä pois."
"Siinä teet varsin oikein."
"Tietenkin; mutta se repii hänen sydäntään ja vihloo häntä yhtä
julmasti kuin olisi hän tosiaankin rakastunut. Kolmen tai neljän vuoden
aikana, -- ja alussa oli hän itse pelkkä lapsi, -- on hän tottunut
koristamaan ja ihailemaan tuota pikku epäjumalaa, jota hän viimein
kehittyisi palvomaan, jos saisi jäädä tänne. Tuo nuori pari haaveilee
päivät pitkät yhdessä ja puhelee kaikenlaisista vakavista asioista
niinkuin todelliset kaksikymmenvuotiaat rakastavaiset. Se on kauan
huvittanut tytön vanhempia, mutta nyt luulen, että he alkavat tajuta
asian vakavaksi."
"Mitä vielä, se on pelkkää lapsellisuutta! Mutta Raoul tarvitsee
jotakin huviketta; lähetä hänet pian pois täältä, muutoin et hiisi
vieköön ikinä saa hänestä miestä!"
"Toimittanenkin hänet Pariisiin", ilmoitti Atos.
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan.
Hän katsoi nyt hetken soveliaaksi hyökkäykselle.
"Jos tahdot", esitti hän, "niin me voimme kumpainenkin auttaa
onnellisen tulevaisuuden luomisessa nuorelle miehelle."
"Vai niin!" virkkoi nyt Atos vuorostaan.
"Aionkin juuri kysyä neuvoasi eräästä seikasta, joka on juolahtanut
mieleeni."
"Mistä sitten?"
"Etkö luule, että nyt on aika ryhtyä palvelukseen?"
"Mutta sinähän olet palveluksessa, d'Artagnan."
"Tarkoitan todellista retkeilemistä. Eikö sinusta tunnu, että meidän
entisessä elämänlaadussamme yhä on jotakin houkuttelevaa? Ja jos olisi
todellisia etuja voitettavana, niin etkö olisi halukas minun ja
Portos-ystävämme seurassa ryhtymään jälleen sellaisiin urotöihin, mitä
nuorina päivinämme toimittelimme?"
"Teet siis minulle vakavan esityksen?" sanoi Atos.
"Niin, nimenomaisen ehdotuksen."
"Tahdot, että me kävisimme jälleen sotimaan?"
"Niin."
"Ketä puoltamaan ja vastustamaan?" kysyi Atos pikaisesti, tähdäten
gascognelaiseen avoimen ja leppeän katseensa.
"Pentele, oletpa sinä innokas!"
"Mutta vielä enemmän tunnollinen. Kuulehan, d'Artagnan, on vain yksi
henkilö tai oikeammin asia, jota minunlaiseni mies voi palvella:
kuninkaan."
"Niin juuri", vahvisti muskettisoturi.
"Niin, mutta ymmärtäkäämme toisiamme", pitkitti Atos totisena; "jos
kuninkaan asia on mielestäsi kardinaali Mazarinin, niin emme ole yhtä
mieltä."
"En ihan sitäkään sano", vastasi gascognelainen hämillään.
"Kuules, d'Artagnan", jatkoi Atos, "älkäämme teeskennelkö toisillemme.
Epäröimisesi ja kiertelysi ilmaisevat minulle heti, kenen asialla olet
tullut. Ei kernaasti tunnusteta, että puolletaan sitä asiaa, ja kun
sille haetaan kannattajia, tehdään se hiljaisesti ja hämillään."
"Voi, hyvä Atos!" virkahti d'Artagnan.
"Tiedät hyvin", haastoi Atos, "että minä en puhu sinusta, joka olet
urheista ja säikkymättömistä miehistä parahin; puhun tuosta
pikkumaisesta, juonikkaasta italialaisesta, tuosta myyrästä, joka
yrittää asettaa päähänsä pieluksen alta varastamaansa kruunua, --
tuosta heittiöstä, joka nimittää puoluettansa kuninkaan puolueeksi ja
tahtoo asettaa täysveriset prinssit vankilaan, koska hän ei uskalla
surmata heitä, niinkuin teki _meidän_ kardinaalimme, suuri Richelieu,
-- koronkiskurista, joka punnitsee kultakolikkonsa ja kätkee
vajaapainoiset siinä pelossa, että hän väärinkin pelaten kuitenkin
menettäisi ne seuraavan päivän pelissä, -- sanalla sanoen tolvanasta,
jonka väitetään kohtelevan kuningatarta pahoin -- häntä muuten
surkuttelenkin -- ja joka aikoo kolmen kuukauden kuluessa sytyttää
kansalaissodan, saadakseen pitää monet palkkatulonsa. Häntäkö tahdot
saada minut palvelemaan, d'Artagnan? Ei, kiitos vain!"
"Sinä olet, Jumala armahtakoon, kiivaampi nyt kuin entiseen aikaan!"
vastasi d'Artagnan. "Vuodet ovat kiihdyttäneet vertasi eivätkä
jäähdyttäneet. Kuka sanoo, että hän on minun herrani ja että minä
tahdon tyrkyttää häntä sinulle?"
Ja itsekseen tuumi gascognelainen: -- Hitto, minun ei sovi kavaltaa
salaisuutta miehelle, jolla on tuollaiset ajatukset.
"Mutta sanohan siis", pyysi Atos, "mitä esityksiä sinulla oli."
"Ka, mikään ei ole yksinkertaisempaa. Sinä elelet maatilallasi ja olet
näköjään onnellinen kullatussa keskinkertaisuudessasi. Portoksella on
viiden- tai kuudenkymmenen tuhannen livren vuosikorot. Aramiilla on yhä
viisitoista herttuatartansa, jotka kiistelevät kirkkoruhtinaasta
niinkuin entiseen aikaan muskettisoturista; hänkin on onnen
helmalapsia. Toisin on minun laitani! Olen kaksikymmentä vuotta
kantanut költeriä ja rintahaarniskaa, kytkettynä tähän peräti alhaiseen
soturiarvoon, siirtymättä eteen- tai taaksepäin, varsinaisesti
elämättä, sillä minä olen enemmän kuollut kuin elävä. Ja kun nyt tulee
kysymykseen virota jälleen hiukan henkiin, tulette te kaikki ja
sanotte: hän on heittiö, tolvana, myyrä, kehno herra. Lempo soikoon,
minä olen samaa mieltä kuin te; mutta hankkikaa minulle siis parempi
herra tai vuosikorot."
Atos mietti kotvasen ja käsitti d'Artagnanin juonen; soturi oli aluksi
käynyt asiaan liian suoraan ja kiemurteli nyt salatakseen peliänsä.
Atos oivalsi selvästi, että hänelle tehty ehdotus oli lausuttu vakain
aikein, ja että sitä olisi selvitetty lähemmin, jos hän olisi vain
hiukankin ottanut sitä kuullakseen.
-- Hyvä, -- virkkoi hän itsekseen, d'Artagnan kuuluu Mazarinin
puolueeseen.
Tästä hetkestä alkaen hän noudatti äärimmäistä varovaisuutta
esiintymisessään.
Myöskin d'Artagnan oli puolestaan pidättelevämpi kuin tavallista.
"Mutta sinulla on joka tapauksessa joku aatos?" pitkitti Atos.
"Niinpä tietenkin. Tahdoin kysyä teiltä kaikilta neuvoa, keksiäkseni
tien johonkin yritykseen; sillä ilman toisiamme olemme kukin meistä
puutteellisia."
"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet
jälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?"
"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen
jotakin."
"Ja mitä toivottelee siis Portos?"
"Parooniutta."
"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!" virkkoi Atos hymyillen.
-- Se on totta? -- ajatteli d'Artagnan. -- Miten lienee hän saanut sen
tietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos
vain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!
Tähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi
lievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta,
että hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä
nuorukaista vaivasi.
"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?" tiedusti d'Artagnan.
"Voi, monsieur", kertoi Raoul tuskansa vallassa, "hänen lankeamisensa
oli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan
mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko
ikänsä."
"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.
D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen
vilkkaan osanoton pidättyi hän.
"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että
minä olin syypää tapaturmaan."
"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.
"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."
"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin
että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.
"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta
onnettomuudesta; se on kovin paha."
Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan
kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin
aamiaistunnilla.
Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He
aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin
katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin
maistoi mitään.
Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki
tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä.
D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin
terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä
Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat
harjaantumatonta naisen kättä.
"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan
jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden
sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."
Nuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä
merkillä.
He menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui
nuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia,
sanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.
"No?" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.
"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos", vastasi d'Artagnan, "ja
jos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä."
Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut
d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle
vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.
Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä,
jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.
Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.
D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun
päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:
"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet
tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä
sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule
toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."
"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.
"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö
sinäkin tule sinne?"
Atos punehtui hiukan ja vastasi:
"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata
sinut siellä."
"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen
minuutin kuluttua, -- anna hevosille kauroja."
Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:
"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella
pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata
kunnon Grimaudia."
"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että
sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."
"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.
"Niin toivon", vastasi Atos.
Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi
Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä
häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi
hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui
jo satulassa.
"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille;
"ratsastan Bloisin kautta."
Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla
merkillä.
"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."
"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran
puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun
erisimme kardinaali-vainajan aikana."
Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet
lähtivät taipaleelle.
Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän,
tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat
kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:
"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."
"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.
"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.
Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."
Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni
toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.
D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti
kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:
Palatkaa heti Pariisiin.