Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja
kuoripoikaan
D'Artagnan asteli Pont-Neufille, onnitellen itseään siitä, että oli
jälleen tavannut Planchetin, -- sillä vaikka hän oli tekevinään
siivolle miehelle palveluksen, oli oikeastaan Planchet ilmestynyt
d'Artagnanin avustajaksi. Eikä tänä hetkenä mikään voinutkaan sattua
hänelle paremmin kuin luotettavan ja ymmärtäväisen palvelijan saaminen.
Tosin ei Planchet kaiketikaan viipyisi kauan hänen palkoissaan, mutta
palatessaan entiseen yhteiskunnalliseen asemaansa Rue des Lombardsille
jäisi hän kuitenkin kiitollisuudenvelkaan d'Artagnanille, joka
piiloittamalla hänet luokseen oli kenties pelastanut hänen henkensä, ja
d'Artagnanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai ystäviä
porvariluokasta, eritoten nyt, kun tämä valmistausi sotaan hovia
vastaan. Se oli samaa kuin olla salaisessa ymmärryksessä vihollisleirin
kanssa, ja niin ovela mies kuin d'Artagnan saattoi johtaa
vähäisimmästäkin seikasta tärkeitä seurauksia.
Tällaisessa mielialassa siis d'Artagnan varsin tyytyväisenä sattumaan
ja itseensä saapui Notre-Dameen. Hän astui ylös portaita kirkkoon,
kääntyi puhuttelemaan suntiota, joka lakaisi sivukappelia, ja kysyi
tältä, tunsiko hän herra Bazinia.
"Pedelli Baziniako?" sanoi suntio.
"Häntä juuri."
"Hän palvelee tuolla messussa, Pyhän Neitsyen kappelissa."
D'Artagnan hätkähti ilosta; Planchetin ilmoituksesta huolimatta oli hän
tuskin rohjennut toivoa saavansa selkoa Bazinista, mutta nyt päästyänsä
käsiksi langan toiseen päähän uskoi hän varmasti tavoittavansa
toisenkin.
Hän astui esiin ja polvistui ihan kappelin edustalle, jottei menettäisi
miestänsä näkyvistään. Onneksi toimitettiin nyt pienempi messu, joka
päättyi pian. D'Artagnan, joka oli unohtanut rukouksensa eikä ollut
huomannut ottaa kirjaa mukaansa, käytti tätä lomahetkeä Bazinin
tarkasteluun.
Bazin kantoi pukuansa yhtä arvokkaasti kuin onnekkaan
itsetyytyväisestikin, se on tunnustettava. Näki heti, että hän oli
ainakin likipitäin saavuttanut kunnianhimonsa korkeimman päämäärän ja
että hänen pitelemänsä hopeahelainen valaanluu tuntui hänestä yhtä
kunniakkaalta kuin se komentosauva, jonka Condé Freiburgin taistelussa
viskasi tai jätti viskaamatta vihollisen riveihin. Hänen rakenteensa
oli, jos niin sopii sanoa, täydellisesti sopeutunut hänen asuunsa. Koko
hänen ruumiinsa oli pyöristynyt, joten hän näytti kunnianarvoisalta
rovastilta. Kasvojen ulkonevat piirteet näyttivät kadonneen. Tosin oli
hänellä vielä nenä jäljellä; mutta posket olivat käyneet niin
pulleiksi, että ne olivat kumpikin anastaneet siitä osan; leuka oli
painunut kaulaan; silmien ympärille oli noussut jotakin, mikä ei ollut
ihraa, vaan pikemmin paisumaa; otsaa peitti suora, papilliseen kuosiin
alaskammattu tukka, joka ulottui melkein kulmakarvojen rajaan. Meidän
ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että Bazinin otsa ei
siihenkään aikaan, jolloin hän harjasi tukkansa ylös, ollut
puoltatoista tuumaa korkeampi.
Virkaatoimittava pappi lopetti messun samassa kun d'Artagnan
tarkastuksensa; hän lausui päättäjäissanat ja astui pois, d'Artagnanin
suureksi kummastukseksi antaen kuulijoille siunauksensa, jonka kaikki
vastaanottivat polvillaan. Mutta d'Artagnanin ihmetys hälveni, kun hän
tunsi messuajan itse koadjutoriksi, kuuluisaksi Jean-Frarcis de
Gondyksi, joka tähän aikaan aavisteli, mitä osaa hän joutuisi
esittämään, ja alkoi tehdä itseänsä kansanomaiseksi almujen jakelulla.
Tämän suosionsa lisäämiseksi hän tuolloin tällöin luki näitä
aamumessujakin, joita ainoastaan rahvaalla on tapana kuunnella.
D'Artagnan polvistui kuten muutkin, sai osuutensa siunauksesta ja teki
ristinmerkin, mutta samassa kun Bazin vuorostaan lähestyi, silmät
suunnattuina korkeutta kohti ja nöyrästi astellen esimiehensä takana,
nykäisi d'Artagnan häntä kaavun liepeestä.
Bazin loi katseensa alas ja hypähti taaksepäin kuin käärmeen nähneenä.
"Herra d'Artagnan!" hän huudahti; "_vade retro, Satanas_!"
"Mitä ihmettä, hyvä Bazin!" virkkoi upseeri hymyillen; "sillä tavoinko
otat vastaan vanhan ystävän?"
"Monsieur", vastasi Bazin, "kristityn totisia ystäviä ovat ne, jotka
auttavat häntä hänen kuolemattoman sielunsa pelastusta koskevissa
asioissa, vaan eivät ne, jotka johdattavat hänet harhateille."
"En ymmärrä sinua, Bazin", pahoitteli d'Artagnan, "enkä käsitä, miten
minä voisin olla esteenä kuolemattoman sielusi pelastukselle."
"Te unohdatte, monsieur", selitti Bazin, "että te vastustelitte
herraparkani ikuista onnea ja että teidän vikanne ei ollut, jos hän ei
muskettisoturiksi jäämällä tuottanut itselleen iankaikkista tuomiota,
kun hän kuitenkin tunsi niin voimakasta kutsumusta kirkon
palvelijaksi."
"Hyvä Bazin", haastoi d'Artagnan, "paikasta, missä minut nyt kohtaat,
pitää sinun havaita, että minä olen kaikin puolin suuresti muuttunut.
Vuodet tuovat ymmärrystä, ja kun pidän varmana, että herrasi on hyvällä
tiellä sielunsa autuuden valmistelussa, tulin minä nyt tiedustelemaan,
missä hän on, jotta hän neuvoillaan voisi auttaa minuakin saman
harrastuksen saavuttamiseen."
"Sanokaa pikemmin houkutellaksenne hänet ulos maailmaan. Onneksi",
lisäsi Bazin, "olen tietämätön hänen olinpaikastaan, sillä kun nyt
olemme pyhässä paikassa, en uskaltaisi valhettakaan puhua."
"Mitä!" huudahti d'Artagnan pettyneenä; "etkö tiedä, missä Aramis on?"
"Ensiksikin", virkkoi Bazin, "oli Aramis kadotuksen sana: Aramiista
muodostuu Simara, joka on erään pahan hengen nimi; omaksi onnekseen on
hän ainiaaksi luopunut siitä nimestä."
"En minä Aramista etsikään, vaan abbé d'Herblayta", oikaisi d'Artagnan,
joka oli päättänyt olla kärsivällinen loppuun asti. "Ja sanohan minulla
nyt, hyvä Bazin, missä hän on."
"Ettekö kuullut, herra d'Artagnan, kun vastasin teille, että minä en
sitä tiedä?"
"Kyllähän, mutta siihen vastaan minä, että se on mahdotonta."
"Totta se kuitenkin on, monsieur, silkkaa totta, totta kuin Jumalan
pyhä sana."
D'Artagnan oivalsi, että hän ei saisi tietää mitään Bazinilta; oli
ilmeistä, että tämä puhui vastoin totuutta, mutta hän teki sen niin
innokkaasti ja vakaasti, että saattoi helposti havaita hänen
säilyttävän salaisuutensa.
"No niin, hyvä Bazin!" virkkoi d'Artagnan; "kosket tiedä, missä herrasi
on, niin älkäämme siitä sen enempää puhuko; erotkaamme hyvinä ystävinä,
ja otat tästä puoli pistolia, juodaksesi maljani."
"Minä en juo, monsieur", epäsi Bazin, arvokkaasti työntäen takaisin
upseerin käden; "sellainen saattaa sopia suruttomille."
-- Lahjomaton! -- mutisi d'Artagnan. -- Minulla on tosiaan huono onni!
Kun d'Artagnan hajamielisenä hellitti Bazinin kaavusta, käytti tämä
vapauttaan, peräytyäkseen nopeasti sakaristoon, missä hän ei luullut
olevansa turvallinen ennen kuin oli lukinnut oven perässään.
D'Artagnan seisoi liikkumattomana, mietteissään ja silmät tähdättyinä
oveen, joka oli hänen ja Bazinin väliseinänä, kun hän tunsi jonkun
keveästi koskettavan olkaansa sormenpäällä.
Hän käännähti katsomaan ja oli huudahtamaisillaan kummastuksesta, mutta
vaitiolon merkiksi laski nyt henkilö, jonka sormi oli häneen kajonnut,
tämän sormen huulilleen.
"Te täällä, hyvä Rochefort!" virkkoi hän puolikovaa.
"Hiljaa!" vastasi Rochefort. "Tiesittekö, että olin vapaalla jalalla?"
"Sain sen kuulla alkuperäisestä lähteestä."
"Keltä sitten?"
"Planchetilta."
"Kuinka? Planchetilta!"
"Niin juuri, hänhän teidät vapautti."
"Planchet!... Niin, olinpa tosiaan tuntevinanikin hänet, ja tapaus
osoittaa, ystäväni, että hyvä työ ei mene koskaan hukkaan."
"Mitä aiotte tehdä täällä?"
"Tulen kiittämään Jumalaa onnellisesta vapautumisestani", vastasi
Rochefort.
"Entä edelleen? Sillä arvattavasti ei tämä ole varsinaisena aiheena."
"Edelleen kuulustamaan ohjeita koadjutorilta ja katsomaan, emmekö voisi
tehdä Mazarinille mitään kiusallista kujetta."
"Siinäpä on rauhaton pää! Toimitatte itsenne kai piammiten jälleen
Bastiljiin."
"Oh, sitä minä kyllä varon, uskokaa minua! Kovin ihanaa on saada
hengittää vapaata ilmaa. Ja minä", jatkoi Rochefort syvään hengähtäen,
"aionkin käväistä maalla, tehdä pikku matkan maaseudulle."
"Vai niin?" sanoi d'Artagnan; "sellainen aikomus minullakin on."
"Voinko kysyä, olematta epäkohtelias, minne te lähdette?"
"Lähden etsimään ystäviäni."
"Mitä ystäviä?"
"Niitä, joita minulta eilen tiedustelitte."
"Atosta, Portosta ja Aramista? Heitä siis haette?"
"Niin."
"Kunniasanallanne?"
"Onko se siis niin kummeksittavaa?"
"Eipä suinkaan, mutta hiukan merkillistä sentään. Kenen puolesta
tavoitatte heitä?"
"Ettekö aavista?"
"Kyllä."
"Valitettavasti en tiedä, missä he ovat."
"Ja teillä ei ole mitään keinoa hankkiaksenne selvitystä siitä?
Odottakaa vain viikko, niin minä otan siitä teille selon."
"Viikko on liian paljon; kolmessa päivässä on minun saatava heistä
tieto."
"Kolme päivää on lyhyt aika", sanoi Rochefort, "Ranska on laaja."
"Ei auta, te tunnette sanan _täytyy_; sillä sanalla voidaan suorittaa
paljon."
"Milloin aloitatte etsinnän?"
"Olen jo aloittanut."
"Onnea vain yrityksellenne!"
"Ja minä toivotan teille onnellista matkaa."
"Kenties tapaamme taipaleella."
"Ei ole luultavaa."
"Eipä voi sanoa. Sattuma on niin oikullinen."
"Hyvästi!"
"Näkemiin! Jos muuten Mazarin puhuu minusta, niin sanokaa hänelle minun
pyytäneen teitä ilmoittamaan, että hän tulee ennen pitkää huomaamaan,
olenko minä liian vanha toimimaan, kuten hän väitti."
Rochefort poistui, huulillaan tuollainen pirullinen hymy, joka oli
entiseen aikaan usein värisyttänyt d'Artagnania. Mutta tällä kertaa
luutnantti katseli häntä ilman levottomuutta ja myhäilikin vuorostaan,
kasvoillaan kaihomielinen ilme, jonka kenties ainoastaan tämä muisto
kykeni niille antamaan.
"Mene, hornanhenki", jupisi hän, "ja tee mitä tahdot; vähänpä siitä
välitän, sillä koko maailmassa ei ole toista Constancea."
Kääntyessään toisaanne näki d'Artagnan Bazinin, joka oli riisunut
kirkollisen asunsa ja nyt seisoi pakisten suntion kanssa, saman, jota
d'Artagnan oli kirkkoon tullessaan puhutellut. Bazin näytti hyvin
innokkaalta ja viuhtoi lyhyillä ja paksuilla käsivarsillaan. D'Artagnan
arvasi hänen nähtävästi kehoittelevan suntiota olemaan peräti vaitelias
häntä kohtaan.
Noiden kahden kirkonpalvelijan keskustellessa käytti hän tilaisuutta,
hiipiäkseen ulos kirkosta ja asettuakseen väijyksiin Rue des Canettesin
kulmaan. Bazin ei voinut lähteä ulos d'Artagnanin havaitsematta häntä
piilopaikastaan.
Viiden minuutin kuluttua, jollaikaa d'Artagnan seisoi vartiopaikallaan,
näyttäysi Bazin kirkon edustalla. Hän vilkui joka taholle,
varmistuakseen siitä, että häntä ei vakoiltu; mutta hän ei voinut
huomata upseeriamme, jonka pää vain pistäysi esiin viidenkymmenen
askeleen päässä sijaitsevan rakennuksen nurkkauksesta. Tyyntyneenä, kun
ei nähnyt ketään, uskaltausi Bazin Notre-Dame-kadulle. D'Artagnan
kiirehti esiin kätköstään ja ehti parahiksi näkemään hänen kääntyvän
Rue de la Juiverielle ja sitten Rue de la Calandrella astuvan erääseen
siistinnäköiseen taloon. Upseerimme piti selvänä, että arvoisa pedelli
asui siinä.
D'Artagnan varoi menemästä tiedustelemaan; portinvartija, jos sellaista
olikaan, oli luultavasti jo saanut varoituksen, ja kenen puoleen
saattoi hän kääntyä, jollei talossa ollut portinvartijaa?
Hän pistäysi pieneen olutkellariin, joka sijaitsi Saint-Êloikadun ja
Rue de la Calandren kulmassa, ja tilasi _hypocras_-kippossn.[10] Tämän
juoman valmistaminen vaati runsaasti puoli tuntia; d'Artagnanilla oli
siten hyvää aikaa Bazinin väijymiseen epäluuloja herättämättä.
Hän huomasi krouvissa kahdestatoista viiteentoista vanhan, nokkelan
näköisen pojan, jonka luuli kaksikymmentä minuuttia sitten nähneensä
kuoripojan puvussa. Hän kysyi tätä, ja kun nuorella kirkonpalvelijalla
ei ollut mitään aihetta teeskentelyyn, kuuli d'Artagnan häneltä, että
hän kello kuudesta yhdeksään aamuisin toimi kuoripoikana ja kello
yhdeksästä puoliyöhön työskenteli tarjoilijana kapakassa.
Hänen jutellessaan pojan kanssa tuotiin hevonen sen talon portille,
johon Bazin oli mennyt. Hevonen oli satuloitu ja suitsitettu. Tovin
kuluttua tuli Bazin ulos.
"Kas", virkkoi poika, "tuolla on meidän pedellimme, joka aikoo
ratsastaa pois."
"Minne hän ratsastaa?" kysyi d'Artagnan.
"Sitä en tiedä."
"Puoli pistolia", tarjosi d'Artagnan, "jos otat siitä selon."
"Minulle", huudahti poika säihkyvin silmin, "jos otan selville, minne
herra Bazin ratsastaa? Se ei ole vaikeata. Ettehän vain tee pilaa
minusta?"
"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon."
Ja hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä
hänelle.
"Minä kysyn häneltä."
"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää", neuvoi d'Artagnan; "odota
kunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain
haluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi." Ja hän
pisti rahan takaisin taskuunsa.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on
pariisilaispojalle niin ominainen; "no, pitänee varrota."
Ei tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti
Bazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa
iskuilla.
Bazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.
Tuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika
vainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.
D'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin
tullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi
kymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.
Siinä ajassa kerkisikin poika takaisin.
"No?" kysyi d'Artagnan.
"Niin", vastasi poika, "nyt sen tiedän."
"Minne hän siis ratsasti?"
"Saanko sen puoli pistolia?"
"Tietysti. Sano pois."
"Antakaa minun ensin katsella sitä! Lainatkaa se minulle nähdäkseni,
että se ei ole väärä."
"Tuossa on."
"Kuulkaas, isäntä", virkkoi poika, "herra tahtoo vaihtaa."
Isäntä seisoi tiskinsä takana; hän ojensi esiin pikkurahoja ja otti
vastaan kolikon.
Poika sujautti rahat taskuunsa.
"Sanopas nyt, minne hän meni", pyysi d'Artagnan, joka oli hymyillen
tarkannut hänen pikku temppujaan.
"Hänen määränään oli Noisy."
"Mistä sen tiedät?"
"Voi, hyväinen aika, sen tietämiseen ei tarvinnut olla kovinkaan
nokkela! Tunsin hevosen; sen omistaa teurastaja, joka toisinaan vuokraa
sen Bazinille. Ajattelinpa, että teurastaja ei anna käytettäväksi
hevostaan tahtomatta tietää, mikä on matkan määränä, vaikka hän ei
voikaan pelätä herra Bazinin pystyvän ratsastamaan hevosta
menehdyksiin."
"Ja hän vastasi sinulle, että määräpaikkana oli..."
"Noisy, niin. Se muuten näyttääkin olevan hänen tapanaan; hän ratsastaa
sinne pari kolme kertaa viikossa."
"Tunnetko Noisyn?"
"Kyllä vainkin; siellä asuu imettäjäni."
"Onko Noisyssa mitään luostaria?"
"On, ja komea, -- jesuiittaluostari."
"Hyvä", virkahti d'Artagnan; "ei epäilystäkään enää!"
"Olette siis tyytyväinen?"
"Peräti. Mikä on nimesi?"
"Friquet."
D'Artagnan otti muistikirjansa ja merkitsi siihen pojan nimen ja
viinituvan osoitteen.
"Sanokaa minulle, herra upseeri", jatkoi poika, "onko ansaittavissa
vielä lisää puolia pistoleja?"
"Ehkä", vastasi d'Artagnan.
Saatuaan nyt tarvitsemansa tiedon maksoi hän viinin, jota ei ollut
juonut, ja lähti kiireesti takaisin Tiquetonne-kadulle.