D'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin
kardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka
oli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt
pääministerin sormessa välkkyvän.
-- Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, -- tuumiskeli hän, --
niin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni
linnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla
maa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista
puutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä,
jolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi
naimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä
tekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen
ravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis.
Totisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta
kovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune
minun hyväkseni timantista.
Mitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että
kuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?
Tiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen
väkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.
"Kas vain!" virkkoi hän itsekseen; "onko tuli valloillaan la
Chevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin
tullut takaisin?"
Kumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi
d'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan
naapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin
soihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita
univormuja.
Hän kysyi, mitä oli tekeillä.
Hänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä
johtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja,
mutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty
pakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon,
ja sitä nyt tutkittiin.
Nuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki
univormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä
into oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin
sata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan
tungoksessa.
Hän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.
Entiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin
hän tiesi aina kylliksi.
Hän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen
d'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän
touhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän
aavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän
suuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt
turvautua mihinkään sveitsiläiseen.
Hän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle,
mitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään
illallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.
Sievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin
tottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut
puhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.
D'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon
asumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä
huonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme
totuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä
räystästä ja ihan ulkokaton rajassa.
Tämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin
tahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun
vanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa
tietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin
kuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan
mennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.
Näin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan
d'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli
nälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle.
D'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja;
niinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä
virkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään
aikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina,
mutta aina nukkui hän yöt.
Hän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti
vuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.
-- Vuonna neljäkymmentäkolme, -- hän muisteli, -- noin kuusi kuukautta
ennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se
sattuikaan? Maltas ... niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan ...
minut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan
oikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin --
pienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun
tuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin
vilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle.
Mutta nuoruus on suurta hulluutta ... kun ihminen ei enää ole nuori.
Annoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen
espanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi
pitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää
Atoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.
-- Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle
maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan
isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen
minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi
Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin
poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun
siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta
1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen
täytyy löytyä tiluspapereistani.
D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen
sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista
sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin
käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean
käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa
arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.
D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi;
hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.
Siksi oli mainittu Vallon-linna.
Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli
hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli
antanut nimensä.
-- Hiiteen se turhamainen narri! -- sadatteli d'Artagnan; -- hän on
aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun
hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin
kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos
on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt
hartaudenharjoituksiinsa.
D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin
kuuluva jälkilisäys:
"Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme
hänen luostariinsa."
-- Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on
kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin
mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut
nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa
niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti
Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan
kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja
siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut
palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä
lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin,
naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin
hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi
kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle
kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin
nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista",
he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa.
Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta
ystävältä -- hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin.
Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?
D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat
vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648,
ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti
vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri
Aramiin kirje.
Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan
sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen
kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa
Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi
vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin
sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle
ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.
Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla
oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen
alla.
Veikkosi
Aramis.
Tässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan
yritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut
vastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla,
antanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt
Aramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena
jupakastaan.
"Kaikki kunnossa", oli Aramis sanonut. "Luullakseni surmasin sen
hävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun
olevan valmiin palvelemaan sinua."
Samassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.
Hän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua
Atoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin
pulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän
säpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään
tallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut
erehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle
ikkunasta.
"Sinua kurjaa!" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen
miestä varkaaksi.
"Hyvä herra", huusi mies, "Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin
huotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole
mikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman
talon omistaja. Nimeni on ... kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä
herra d'Artagnan?"
"Ja sinä olet Planchet!" huudahti luutnantti.
"Palvelukseksenne, herra luutnantti", sanoi Planchet ihastuksissaan,
"jos vielä pystyisin siihen."
"Kenties", vastasi d'Artagnan; "mutta mitä lempoa sinä juoksentelet
katoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?"
"Monsieur", sanoi Planchet, "teidän pitää tietää ... mutta ehkä teidän
oikeastaan ei sovikaan sitä tietää."
"Sanohan toki, mikä on hätänä", käski d'Artagnan. "Mutta aseta ensin
ruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin."
Planchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:
"No niin?"
"Sanokaa minulle ensin, monsieur", vastasi varovainen Planchet, "missä
väleissä te olette herra de Rochefortiin."
"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään
likeisimpiä ystäviäni?"
"Sitä parempi!"
"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella
huoneeseeni?"
"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra
de Rochefort on..."
Planchet epäröi.
"Hitto, sen tiedän hyvin!" sanoi d'Artagnan; "hän on Bastiljissa."
"On kyllä ollut, niin", muistutti Planchet.
"Mitä! Ollutko siellä?" kummeksui d'Artagnan; "olisiko hän onneksi
päässyt pakoon?"
"Voi, monsieur", huudahti Planchet vuorostaan, "jos sanotte sitä
onneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että
nähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista."
"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet
hakemassa."
"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos
olisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä,
monsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä
kohtaan..."
"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?"
"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut
Rue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset
tiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki
arveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi
apua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän
oli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että
vanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset
pysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä
avasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi
väkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli
paikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin
Tiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän
viereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan:
olin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki
minut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä
päivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin
jälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni
johonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon
sieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan
epätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa."
"Ei, päinvastoin", sanoi d'Artagnan; "minulle on hyvin hauskaa kuulla,
että Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos
joudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta."
"Hitto, kai minä sen tiedän!" vastasi Planchet. "Se minua juuri
huolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät;
sillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen
paremmin kuin te."
"Kyllä", virkkoi d'Artagnan, "tahdon kernaasti, vaikken pane siinä
vaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon,
että olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle."
"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni
panisin alttiiksi henkeni!"
"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan
ainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina.
Istuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun
katselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä."
"Niin, monsieur, sillä naapurin rouvan ruokakaappi oli kovin kehnosti
varustettu ravintoaineilla, ja minä en ole eilisestä puolipäivästä asti
syönyt muuta kuin leipäviipaleen, jolle oli sivelty marjahilloa, ja
joitakuita namusia. En halveksi makeita herkkuja, kun ne tulevat
oikeaan aikaan, mutta sen illallisen huomasin kuitenkin liian keveästi
sulavaksi."
"Poika-parka!" surkutteli d'Artagnan; "korvaa nyt vahinkosi."
"Voi, monsieur, te pelastatte henkeni kaksin tavoin!" kiitteli
Planchet.
Hän istuutui pöytään ja alkoi syödä yhtä ahneesti kuin vanhaan hyvään
aikaan Fossoyeurs-kadun varrella.
D'Artagnan asteli yhä edes takaisin; hän mietiskeli, mitä hyötyä olisi
nykyisissä olosuhteissa saatavana Planchetista. Tämä uurasti sillävälin
parhaansa mukaan voimiensa vahvistamiseksi.
Viimein pääsi häneltä se tyytyväinen huokaus, joka nälkäisellä
ilmaisee, että hän on laskenut vakavan perustan ja tarvitsee nyt hiukan
lepoa.
"Kuulehan!" virkkoi d'Artagnan, katsoen hetken tulleen tiedustelunsa
alottamiselle; "käykäämme asioihin järjestyksessä: tiedätkö, missä Atos
oleksii?"
"En, monsieur", vastasi Planchet.
"Perhana! Tiedätkö, missä on Portos!"
"Yhtä vähän."
"Perhanan perhana! Entä Aramis?"
"En sitäkään."
"Perhanan perhanan perhana!"
"Mutta", lisäsi Planchet ilkikurisen näköisenä, "minä tiedän, missä
Bazin on."
"Mitä! Sinä tiedät, missä Bazin on?"
"Niin, monsieur."
"Missä sitten?"
"Notre-Damessa."
"Mitä hän Notre-Damessa tekee?"
"Hän on pedellinä."
"Bazin kirkonvartijana! Oletko varma siitä?"
"Ihan varma; olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."
"Hänen täytyy tietää, missä hänen herransa asuu."
"Aivan epäilemättä."
D'Artagnan mietti tuokion; sitten hän otti viittansa ja miekkansa ja
teki lähtöä.
"Monsieur", surkeili Planchet, "hylkäättekö minut näin pikaisesti?
Ajatelkaa, että minulla ei ole muuta toivoa kuin te!"
"Mutta tänne ei tule kukaan sinua etsimään", vastasi d'Artagnan.
"Mutta jos tulisi", muistutti varovainen Planchet, "niin ajatelkaa,
monsieur, että talon väki katsoisi minut varkaaksi, kun minun ei ole
nähty tulevan sisälle."
"Olet oikeassa", myönsi d'Artagnan; "maltas, osaatko puhua mitään
maakuntamurretta?"
"Osaan parempaakin, monsieur", kehaisi Planchet; "puhun kokonaista
kieltä, flaaminkieltä."
"Mistä hitosta olet sen oppinut?"
"Artoisissa, missä oleskelin sotaretkellä kaksi vuotta. Kuulkaahan:
_Goeden morgen, mynheer, ik ben begeerd te weeten hoe moe gezondheyd
bestaed_."
"Mitä se merkitsee?"
"Hyvää päivää, hyvä herra, haluan tietää, miten voitte."
"Ja sekin on olevinaan kieltä! Mutta eipä väliä, se soveltuu
mainiosti."
D'Artagnan astui ovelle, huusi tarjoilijaa ja käski tämän kutsua sievän
Madeleinen.
"Mitä teettekään, monsieur?" hätäili Planchet; "tahdotte uskoa naiselle
salaisuutemme?"
"Ole huoletta, ei hän ilmaise siitä sanaakaan."
Samassa astui huoneeseen emäntä; hän tuli hymyhuulin, sillä hän toivoi
tapaavansa d'Artagnanin kahden kesken, mutta Planchetin nähdessään hän
hätkähti kummastuneena taaksepäin.
"Emäntäni", sanoi d'Artagnan, "saan esitellä sinulle veljesi, joka on
saapunut Flandriasta ja tulee muutamiksi päiviksi palvelukseeni."
"Veljenikö!" virkahti emäntä yhä enemmän ihmeissään.
"Sanokaa toki hyvää huomenta sisarellenne, master Peter."
"_Wilkom, zuster_!" toivotti Planchet.
"_Goeden day, broer_!" vastasi hämmästynyt emäntä.
"Asia on tosiaan niin", selitti d'Artagnan, "että vaikka sinä kenties
et tunne tätä herrasmiestä veljeksesi, tunnen minä hänet varsin hyvin;
hän tulee Amsterdamista. Poissaollessani toimitat sinä hänelle sopivat
vaatteet; kun tulen takaisin, noin tunnin kuluttua, esittelet sinä
hänet minulle, ja vaikka hän ei osaa sanaakaan ranskaa, otan minä hänet
kuitenkin sinun suosituksestasi palvelukseeni, koska minä en henno
evätä sinulta mitään, ymmärräthän?"
"Kyllä arvaan, mitä haluatte, ja sen enempää ei tarvitakaan", vastasi
Madeleine.
"Olet verraton nainen, kaunis emäntäni; luotan sinuun."
Annettuaan Planchetille salaisen viittauksen lähti d'Artagnan sitten
ulos, kiirehtiäkseen Notre-Dameen.