Hän rakastaa kukkia. Valitettavasti ei taloudellinen tilani salli
sanottavaa tuhlausta. Mutta vaikkapa minun täytyisi kaivaa rahat
kivisillasta, niin hän on jok'ikinen päivä, kunnes jälleen tapaamme
toisemme, saava minulta muutamia valittuja kukkia.
* * * * *
Tänään valkoisten krookuksien keskelle pistetty mustanpunanen ruusu.
Merkitsee: katso, kaikki ajatukseni leijailevat — kuin valkoisten
kyyhkysien kohina — sinun ympärilläsi, sinä loistava, mustasilmäinen
sheikkini!
Toukok. 3 p:nä.
Kourallinen jättiläis-reseedoja ja muutamia lemmenkukkia.
Tulen luoksesi vailla loistoa. Mutta annan sinulle, kuten reseedan
tuoksun, voimakkaan ja kuuman lempeni; annan sinulle, kuten
lapsensilmäisen lemmenkukan, luottamuksellisen uskollisuuteni.
Toukok. 4 p:nä.
Orvokkeja ja valkoisia sammalruusuja.
Salassa kasvaa rakkauteni. Silti se on sininen kuin kesäinen taivas,
silti se on valkea kuin talven lumi.
Toukok. 5 p:nä.
Kämmekkä ja nuoria pyökinlehtiä.
Kodin varjossa, kaukana todellisuudesta ja auringonpaisteesta,
muodostui sieluni perin fantastiseksi, kalpeanväriseksi kukaksi.
Silloin saavuit sinä, ja yli kaikkien muiden metsän kasvien ja puiden
kohosi riemuntäysi sieluni kera kevään kirkkaanvehreän viestin.
Toukok. 6 p:nä.
Keltanen ruusu, lakkaorvokki ja keltavuokkoja.
Nuhteletko minua siitä, että olen mustasukkainen? Etkö näe, että
mustasukkaisuus on se kuuma liekki, joka loistavana sädekehänä kiertää
rakkauttani?
Toukok. 7 p:nä.
Kaksi vaaleanpunasta ruusua ja kaksi vaaleanpunasta neilikkaa (tähän
aikaan sangen harvinaisia).
Yhtä ihanina, tasa-arvoisina värin ja tuoksun puolesta, toistenne
kaltaisina ja kuitenkin niin erilaisina te sulatte toisiinne
verrattomassa lemmenkohtauksessa. Armas! kuten ruusu ja neilikka tässä
yhtyvät hurmaavassa suudelmassa — sanoin — pelkkä ajatus saa minut
vapisemaan — olen huomenna jälleen lepäävä sinun sylissäsi.
Toukok. 8 p:nä.
Olen ollut paha ja ilkeä; hänen kannattaisi olla raivoissaan minua
kohtaan. Jospa hän olisikin ollut. Hän olisi saanut kernaammin lyödä
minua kuin katsoa minuun raukeasti, kärsivällisesti hymyillen.
En tiedä — mutta jo alku oli väärä, ja sitten koko seurustelu kävi
yhä kierommaksi. Varmaankin se johtui siitä, että olin ennakolta
iloinnut liian paljon tuosta kohtauksesta, olin kuvitellut, että siitä
tulisi jotain ihmeen ihanaa. Ja sitten heti, kun saavuin kyökkitietä
— ettei sairaanhoitajatar näkisi minua — kun tulin opastetuksi hänen
makuuhuoneeseensa ja näin hänen katseensa, joka oli ystävällinen,
mutta raukea eikä ensinkään säteilevän iloinen, kuten olin odottanut
— niin, se tuotti minulle niin lapsellisen pettymyksen, etten voinut
lausua niitä sanoja, joita sydämeni oli täynnään, vaan pinnistin
esille sanoja, jotka kuuluivat niin vierailta ja väärennetyiltä, että
ne särisivät omissakin korvissani. Mitään »myrskyä» ei kuitenkaan
syntynyt. Hän vain katsoi minuun hieman ihmeissään, mutta kun jatkoimme
keskusteluamme, häipyi tunnelma yhä etäämmälle ja hänen kasvoilleen
ilmaantui hermostunut, kiusattu ja väsynyt ilme. Lopulta hän makasi
puoleksi suljetuin silmin ja pyyhki joka silmänräpäys otsaansa
nenäliinallaan.
Voi, etten langennut polvilleni vuoteen ääreen ja pyytänyt häneltä
anteeksi.
Sen sijaan sanoin loukkaantuneena: »Varmaankin toivot, että lähden
tieheni. En tahdokaan väsyttää sinua kauempaa.»
Hän makasi hetkisen vastaamatta. Sitten hän lausui kohteliaaseen ja
korrektiseen tapaansa, »ylhäiseen» tapaansa, joka ikäänkuin tyrkkää
minut sadan peninkulman päähän:
»Niin, suothan anteeksi, etten tänään ole ritarillinen; enhän ole vielä
täysin salonkikelpoinen. Ja minä kaipaan todellakin lepoa.»
Erosimme ensi kerran päättämättä, milloin tapaisimme toisemme
uudelleen. Ihan vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän hymyillen
ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi — ja antoi minun lähteä sanomatta
minulle, että olin maailman typerin, epäkohteliain ja hemmotelluin
tyttö ja että olisin ansainnut piiskaa, kuten pieni ilkeä lapsi.
Mutta tunnenhan sentään kipua. Turmeltu on tämä päivä, josta olin niin
iloinnut. Ja mitä hän mahtaakaan ajatella minusta? Hänen täytyy pitää
minua kärsimättömänä tyttönä, joka loukkaantuu ja tulee epäkohteliaaksi
siitä, ettei sairas ole niin terve, kuin olin odottanut.
Toukok. 9 p:nä.
Hän on niin hyvä ja niin viisas.
Häneltä saapui kirje samaan aikaan, kuin hän sai minun kirjeeni.
Hän kirjoittaa: »En voinut hyvin, kun kävit luonani. Sentähden, oma
tyttöseni, ei sinua otettu vastaan niin kuin olit ansainnut, ja
senvuoksi en kyennyt kiittämään sinua rakkaudesta, jota nyt ja aina
olet osoittanut minua kohtaan. Olen epämiellyttävä potilas, kuten
ennen olen sinulle sanonut. Lieneekö sinulla siitä huolimatta halua
käydä luonani? Tule silloin, jos voit, huomenna, ja ole kärsivällinen,
vaikka en olisi vielä siihenkään mennessä voittanut kokonaan
kärsimättömyyttäni.»
Toukok. 14 p:nä.
Hän on nyt melkein täysin toipunut. Hän on ollut ylhäällä viime
päivinä, ja eilen hän kävi ensi kerran ulkona.
Olen hänen luonaan joka päivä, joko aamupäivällä tai illalla.
Voidakseni tehdä sen olen tekaissut jutun eräästä nuoresta tytöstä,
jonka olen tavannut Kristinan luona ja joka on pyytänyt minua
opettamaan hänelle porsliinimaalausta. Ihmettelen joka päivä, ettei
valettani huomata; mutta pelkoa en enää tunne. Nyt käyn epäröimättä
hänen luonaan keskellä valoista päivää.
Tiedän vaan, että sinä päivänä, jolloin joudun ilmi ja minua kielletään
tapaamasta häntä, lähden pois kotoa. Olen päättänyt sen asian
itsekseni, eikä se voi olla toisin. Tulkoon sitten mitä hyvänsä!
Hänelle en ole sanonut siitä mitään. Kuitenkin on juuri hän antanut
minulle rohkeuden tehdä niin varman päätöksen. Näinä päivinä olen
nimittäin tuntenut, että olen hänelle enemmän kuin ainoastaan
hetkellinen ajanvietto. Koetan olla hänelle hyödyksi, ja luulen siinä
onnistuneeni, niin että hän rupeaa minua kaipaamaan, milloin en ole
hänen luonaan. Toimitan hänen asioitaan, luen hänelle ääneen, ja olen
kirjoittanut kirjeitäkin hänen sanelunsa mukaan. Hän sanoo minua
yksityissihteerikseen ja puhelee kanssani kaikista asioistaan.
Oikeastaan elämme kuin mies ja vaimo. Käyskelen hänen kodissaan,
ikäänkuin se olisi minunkin kotini; hoidan hänen kukkiaan; milloin
en lue ääneen tai hommaile muuta, ompelen nimikirjaimia hänen
pöytäliinoihinsa, ja onpa hänen vanha palvelijattarensakin tottunut
tiedustelemaan minulta, mitä herralle annetaan päivälliseksi — sillä
herra on siinä suhteessa perin turhantarkka.
Kyllä häntä on ylipäätään pidettävä egoistina. Naimattomana miehenä hän
on tottunut siihen, että koko talon on mukauduttava hänen tahtoonsa, ja
hänestä on aivan luonnollista, että minäkin vain ajattelen piian tavoin
hänen palvelemistaan ja hänen mukavuuttaan. Mutta hän sopii mainiosti
turkkilaiseksi, hän on maailman rakastettavin tyranni. Kun tuon jotakin
potilaalleni, joka lojuu mukavalla leposohvallaan, ja hän sitten
hyvinvoinnistaan kiitollisena nyökkää minulle ja suutelee kättäni, niin
hän voisi määrätä minut mihin hyvänsä ja minä tottelisin empimättä.
Toukok. 20 p:nä.
Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa, jonne on kahden
tunnin matka Kuninkaan Uudella torilla sijaitsevan hevosen luota.
Paikan jokapäiväistä nimeä en tunne, enkä tiedä tiestäkään muuta, kuin
että alussa ajetaan Kuninkaantietä pitkin ja sitten saavutaan perille
parin tunnin kuluttua. Sitävastoin tiedän tarkalleen, minkälainen
seikkailujen maa on. Pieni, valkoinen, olkikattoinen talo metsän
liepeessä järven rannalla. Taloon astutaan metsätieltä villiviinin
verhoaman avoimen kuistin kautta, ja järvenpuoleisessa päädyssä on
akkuna ja vihreäksi maalattu puuparveke. Kuistilla seisoo vanha
talonpoikaisvaimo niiaillen. Päivällä säteilee aurinko pilvettömältä
taivaalta ja yöllä kuumottaa täysikuu. Ja järvellä liukuu kuutamossa
valkea vene, josta kuuluu nuorten äänien hiljaista laulua.
Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa ja nähnyt auringon
laskevan ja kuun nousevan: olen ollut siellä hänen kanssaan auringon
noustessa uudelleen ja painuessa metsään sytyttäen pikku talon ruudut
tuleen. Mutta minusta nuo neljäkolmatta tuntia ovat kokonainen elämä;
olen viettänyt sen hänen kanssaan maailmassa, joka on järjestetty
luonnon ihanimmin antimin vain meitä kahta varten ja jossa ystävällinen
vanha talonpoikais-haltijatar toimii palvelijanamme.
Nipistän käsivarttani ollakseni varma siitä, etten uneksi. Ei, se ei
ole unta. Edessäni pöydällä tuoksuu kimppu metsäkukkia, jotka tuo vanha
vaimo erotessamme antoi minulle, ja vuoteen luo asetetuissa kengissäni
näkyy maalaiselämän merkkejä.
— — — Näin se tapahtui: isä ja äiti matkustivat toissa-aamuna Soröseen
tervehtimään erästä vanhaa tätiä, joka täytti eilen 80 vuotta,
ja hänen poikaansa, joka on opettajana akatemiassa. He palaavat
huomenna. Kuullessaan tämän _hän_ sanoi: »Nytpä mekin matkustamme.» Ja
vaikka heti pidin sitä mahdottomana ja sitäpaitsi luulin hänen vain
laskevan leikkiä, niin totta siitä tuli sittenkin. Järjestin nopeasti
taistelusuunnitelman, lähtien siitä filosofisesta mietelmästä, että
pahimmassa tapauksessa voi vain käydä hullusti. Annoin Kristinan kutsua
minut täksi päiväksi huviretkelle ja yön viettäisin hänen luonaan,
voidaksemme reippaiden neitosten tavoin lähteä liikkeelle auringon
kera. Tähän suunnitelmaan vanhemmat suostuivat kernaasti ja matkustivat
syntymäpäiville Soröseen.
Mutta eilen iltapäivällä kello 6 astui kaksi nuorta neitosta
kaupungista Kuninkaantietä pitkin. Lundehusin ravintolan kohdalla
heidät saavutti suljetut vaunut. Vaunut pysähtyivät, ovi avautui, ja
toinen nuorista neidoista katosi niihin, jonka jälkeen ne pyörivät
nopeasti edelleen.
Kristina palasi takaisin valmistuakseen kotiarestiin — sillä olin
kieltänyt häntä näyttämästä tänään sieviä kasvojaan Kööpenhaminan
kaduilla — mutta me ajoimme seikkailujen maahan.
Tiedustellessani kuinka ja minne, hän oli vain vastannut: »Älähän
huolehdi, ole vain tavallisissa pukineissasi vastassani Lundehusin
ravintolan luona. Tulen sinne hevosella ja tuon mukanani kaikkea,
mitä tarvitsemme, ja vien sinut syrjäiseen ravintolaan, jossa ei
ole koskaan arkipäivinä vieraita. Siellä eräs vanha vaimo toimittaa
huviretkeilijöille vettä ja tarpeen tullen hankkii hyvästä sanasta ja
maksusta yksinkertaisen aterian ja kunnollisen yösijan.»
Kun olin päässyt onnellisesti vaunuihin ja hiukan rauhoittunut,
rupesin nauramaan nähdessäni matkatavaramme. Hän selitti: »Ei siinä
ole enempää, kuin mitä välttämättä tarvitsemme. Toisessa laukussa ovat
sinun tavarasi, toisessa minun. Korissa on viiniä ja remmissä pielus
sinua varten sekä lakanoita siltä varalta, että perillä saisimme
kosteat lakanat. — Toivoakseni laukussasi on mitä tarvitset.» — Oli
tosiaankin, vieläpä enemmänkin.
Varmuuden vuoksi vedimme verhot akkunain eteen. Minusta oli ihanaa
istua noin aavistamatta, minne ajoimme, uneksien, että nyt me
matkustimme seikkailemaan avaraan maailmaan.
Ja niin olimme seikkailujen maassa.
...Vanha vaimo seisoi kuistilla ja lausui meidät niiaten
tervetulleiksi. Hänellä oli päässään myssy ja yllään kankea viheriä
kotikutoinen hame. Hän oli oikein miellyttävä kunnon muori ja sanoi
minua »rouvaksi».
Matkatavarat kannettiin sisään ja ajuri sai määräyksen lähteä pois,
saapuakseen uudelleen seuraavana iltana kello 8. Ja me menimme rantaan
odottamaan aterian valmistumista.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Näimme sen tulipallona vaipuvan
maahan puiden lomitse, bengaalitulen valaistessa taivaanpuoliskoa.
Pyökkien lehdet kiilsivät kuin verekset kultarahat, ja pitkin järveä
valui auringonlaskun valo loistavin helmiäis-värein. Me seisoimme
katsellen vuoroin hehkuvaa metsää, vuoroin kimmeltävää järveä. Järven
toiselta rannalta, joka oli myöskin metsän reunustama, kuului kumman
läheisiä ja kuitenkin niin juhlallisen kaukaisia hitaita kirkonkellon
lyöntejä. Vesakosta unista piipotusta. Muuten ei ainoatakaan ääntä.
Seisoimme toisiamme syleillen, poski poskea vasten, sanattomina,
hurmaantuneina, onnellisina.
Auringonkehä katosi. Taivaan leimu häipyi, kalpea hämy pyyhkäsi
järvestä värit.
Silloin kuului pikku talosta kutsuva ääni, ja me lähdimme sisään...
lähdimme jatkamaan seikkailua vanhan haltijattaren metsämajassa.
Muistan vain, että tupa oli verhottu sinisillä seinäpapereilla ja
lattialle siroteltu hiekkaa; että tuvan keskellä oli karkealla,
mutta hohtavan valkoisella liinalla katettu pöytä ja pöydällä
kaksi kolmihaaraista hopeista kynttiläjalkaa, jotka saivat tuon
yksinkertaisen tuvan näyttämään rikkaalta ja hienolta.
Entä ruoka. Se tuoksui niin hyvältä ja maistui oivallisesti, ja me
söimmekin suunnattomasti. Kaikki oli ikäänkuin luonnon keittiöstä
tuotua, sekä punertava liikkiö että persiljalla täytetty kananpoika ja
keltanen munakas sokeroituine ruskeine kuorineen.
Me olimme iloiset ja huolettomat kuin lapsoset, ja muori puuhaili
ympärillämme, pakinoi kanssamme ja sanoi olevan niin hauskaa, kun sai
nähdä luonaan sellaisia nuoria, onnellisia ihmisiä.
Kun halusimme kahvia, niin vainio pyysi »rouvaa» laittamaan sitä itse.
Lähdin hänen kanssaan keittiöön, mutta minun täytyikin heti palata
kutsumaan »herrakin» sinne, jotta hän saisi ihailla ihania vanhoja
kupariastioita. Hyllyllä oli kokonainen rykmentti kiiltäviä punasia
kojeita, toiset paksukupuisia ja pieniä, toiset hoikkia ja siroja
päättyen korkeaan hatun kaltaiseen piippuun.
— — — Kello oli ennättänyt kymmeneen, ja nyt oli maalaistavan mukaan
aika käydä levolle.
Alfred jäi vielä polttamaan loppuun sikaarinsa, mutta minut muori
johti narisevia portaita myöten »vieraskamariin». Se oli matala, mutta
avara, tuoksuen puhtautta ja orvokkeja. Kalustoa oli vain pesukaappi,
muutamia tuoleja, pieni pöytä ja vuode. Mutta vuode oli loistoteos.
Paksua tummaa mahonkia, messinkipalloilla ja leikkelyksillä koristettu
— raskas, suuri, monumentaalinen. Yllä katos ja vaalentuneet kukalliset
silkkiuutimet. Ylpeillen selitti vaimo, että hänen mies vainajansa oli
aikoinaan ostanut sen huutokaupassa, jossa myytiin erään aikoja sitten
kuolleen prinsessan peruja.
Vaimo sytytti kynttilät, toivotti hyvää yötä ja poistui.
Aloin riisuutua. Istuuduin kuvastimen eteen ylläni iltanuttu, jonka hän
oli tuonut minulle.
Silloin lankesi parvekkeen ovesta tupaan kuunsäde. Nousin, avasin
oven — ilta oli leuto kuin juhannuksen aikaan — ja astuin ulos. En
ole koskaan nähnyt niin ihmeen ihanaa. Kimmeltävänä hopeakuvastimena
lepäsi järvi aaltoilevan valkoisen usvan kehystämänä; usva repeytyi
silloin tällöin ja paljasti tuokioksi fantastisia maisemakuvia, joissa
irtaantuneita sumusiekaleita leijaili kirkkaasti valaistujen puiden
ympärillä. Sitten usva kertyi jälleen kuvan yli, mutta pian sukeltausi
uusi esiin toisaalla.
Kuulin oven avautuvan, mutta en kääntynyt. Tunsin, että hän oli aivan
takanani; seisoin autuaassa odotuksessa, imien nopein siemauksin
tuoksuvaa ilmaa.
Silloin hänen kätensä kiertyi ympärilleni, hänen suunsa kosketti
korvaani ja — kuiskaten kuin kesäöinen tuulenhenkäys — hän virkkoi:
»Pikku vaimoni!»
Samassa kajahti järveltä hiljainen laulu: »Yö rauhaan peittää maan...»;
ja usvasta liukui esiin vene, jättäen jälkeensä kultaisen juovan.
— — — Heräsin, tuntien että oli odotettavissa jotain ilahuttavaa,
ja sain silmäni täyteen auringonvaloa. »Mitä tämä on? Missä olet?»
kysyin itseltäni ja räpäyttelin silmiäni herätäkseni perinpohjin.
Silloin näin hänen istuvan paitahihasillaan pikku pöydän ääressä
parvekkeen oven luona, syventyneenä ajamaan partaansa. Jäin hetkiseksi
makaamaan nauttien tuosta hullunkurisesta toimituksesta. Hän murti
surkeasti suutaan ja käytteli veistä perin hengenvaarallisesti.
Ajattelin. »Tietäisitpä vaan, että nyt vakoilen sinua. Mies parka on
pelkästä turhamaisuudesta vaivautunut heräämään varhain, etten näkisi
häntä parroittuneena, ja minäpä yllätänkin hänet kesken epäedullisia
valmistuksia.»
Ai! nyt hän leikkasi haavan leukaansa. Nauroin niin, että hytkyin
vuoteessa. Hän kääntyi päin, näytti minulle katupojan tavoin kieltänsä
ja sanoi: »Odotappas, kunnes valmistun, niin kyllä panen sinut
nauramaan, senkin ilkimys!»
Hetken kuluttua hän tuli vuoteen ääreen, veti minua nenästä, uhkaili
märällä sienellä ja oli oikein huima, mutta hirveän suloinen ja lisäksi
sileäposkinen, vaikkei puuttunut haavojakaan.
Matkamme toinen päivä oli alkanut. Ah! se loppui liian nopeasti.
Kuinka sen vietimme? Seikkailuprinssin ja -prinsessan lailla:
leikimme kuninkaanlapsia valtakunnassa, joka oli meidän ja kauniimpi
kaikkia muita; söimme ruokaa ja joimme viiniä, joka oli hienompaa ja
virkistävämpää kuin tavallinen mainen ruoka ja juoma; olimme niin
rakastuneita, että varempi lempemme tuntui aivan joutavalta.
Kaikki tuo tapahtui tänään, ja kuitenkin on sillä jo vanhojen muistojen
epämääräinen hohde.
Muistan, kun istuimme rannassa aamiaista syöden: tuoreita munia,
verestä, hapahkoa maalaisjuustoa ja maitoa, jossa oli paksu
kermakerros. Muistan, kun seisoimme muorin kera hänen pienessä
pihassaan, ruokkien ahnaina kaakottavia kanoja ja ritarillista ja
itsetietoisen vaatimatonta kukkoa. Muistan, kun harhailimme metsän
pimennoissa ja minä pelästyneenä takerruin häneen nähdessäni puussa
pöllön, joka muistutti vanhaa noitaa ja tuijotti meihin päiväsokein
silmin.
Muistan lopuksi lähtömme seikkailumaasta — kun vaunut saapuivat kuistin
eteen ja muori ojensi minulle sievän kukkakimppunsa ja sanoi: »Herran
huomaan, rouva kulta, tulkaa pian takaisin.»
— — — Sitten ajoimme jälleen todellisuuteen ja suurkaupunkiin, missä on
vanhempia ja syntiä ja surua ja pahoja omiatuntoja.
Ensimäisten korkeiden talojen tullessa näkyviin kouristi tuska
sydäntäni. Ja kun kohtasimme ensimäiset muuttovankkurit, muistui
mieleeni, että nyt saapui pian se aika, jolloin kesäloma erottaisi
meidät toisistamme.
Mutta kun hän näki, että olin alakuloinen, ja kysyi minulta: »Oletko
huolissasi?» — silloin hymyilin, kiersin molemmat käsivarteni hänen
kaulaansa ja katsoin häntä silmiin sanoen: »Anna minun sanoa se sinulle
tänään, kun ero sinusta on raskaampaa kuin milloinkaan ennen — anna
minun sanoa tänään, että kenties olen katuva monta asiaa elämässäni,
mutta en koskaan — kuuletko: _en koskaan_ — kadu sitä, että olen ollut
omasi.»
Toukok. 21 p:nä.
Heräsin aamulla korvat täynnä kulkusten helinää, mutta turhaan etsin
unta, johon kulkueet olisivat sopineet.
Uni oli kokonaan häipynyt muististani jättäen jälelle vain tuon hilpeän
kilinän, joka ahdisteli minua koko päivän ja kiihottaen ja lopulta
ärsyttäen kuten huima tonttuleikki sekaantui kaikkiin ajatuksiini.
Sitten iltapäivällä, kun istuin haaveillen matkastani seikkailumaahan
— istuin ja uneksin, että uudelleen ajoin hänen kanssaan vanhan
talonpoikaisvaimon metsämökille, silloin alkoivat kulkuset jälleen
helistä, ne kilisivät samaa tahtia kuin hevosten kavioiden kopse, ja
kas! mielikuvani vaihtui, se tuli valkeaksi ja talviseksi, vaunut
muuttuivat reeksi, ja reessä istuimme hän ja minä, turkit hääpuvun
ylle vedettyinä, paeten suuresta pidosta syrjäiseen maalaisravintolaan
viettääksemme juhlaamme vain kahden.
Mutta korkealta talvitaivaalta vilkkuivat isoäidin ihanat silmät
lempeinä ja hilpeinä alas minun puoleeni, kulkusten laulaessa: »Nyt on
aikas! Nyt on aikas!»
Toukok. 22 p:nä.
Kahden viikon kuluttua hän matkustaa maalle. Hän aikoo asua Vedbaekissä
yhdessä erään ystävän kanssa.
Minusta on niin luonnollista, että hän tarvitsee maaseudun
rauhallisuutta. Mieleeni ei juolahtaisi hetkeksikään vaatia, että hän
jäisi minun tähteni kaupunkiin. Sen hän luonnollisesti tietää: hän
tietää, ettei hänen ole tarvinnut selitellä asiaa minulle.
Olisin kuitenkin ollut iloinen, jos hän olisi keskustellut kanssani
asiasta, olisin silloin voinut sanoa hänelle, että juuri _tahdon,_ että
hän lähtee maalle ja tulee oikein terveeksi ja voimakkaaksi.
Toukok. 26 p:nä.
Olemme ensimäisen kerran kävelleet yhdessä kadulla. Olin sanonut
hänelle, että tahdoin illalla katsella juhlanviettoa [toukokuun 26.
p. kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Loviisan hääpäivä. — Suom.
muist.] hänen seurassaan. Hän rypisti kulmakarvojaan ja kysyi, oliko
se järkevää. Vastasin, että se oli minusta aivan samantekevää.
_Tahdoin_ olla hänen seurassaan, vaikkapa perästäpäin joutuisimmekin
sanomalehteen.
Muuten en luule, että ainoakaan ihminen kiinnitti huomiotansa meihin.
Tungoksessa ja lojaalisen juhlatunnelman vallassa ihmiset sulautuivat
yhteen läjään niin hauskasti, että he unohtivat jokapäiväisen
jäykkyytensä. Eihän kannattanut vaatia esittelyä ja nimikorttia
kaikilta niiltä käsiltä ja jaloilta, joiden kanssa sinä iltana joutui
tuttavallisiin tekemisiin.
Alussa ei hän ollut oikein hyvällä tuulella ja tahtoi kaikin
mokomin hävitä kerallani pimeisiin loukkoihin, milloin vain
näki jonkun tuttavan kasvot. Mutta vähitellen tuo tuttavallinen
Noakinarkki-mieliala valtasi hänetkin, ja me päätimme päivän sangen
tyhmänrohkeasti, katselemalla käsitysten Tivolin ilotulitusta.
Toukok. 30 p:nä.
Muutamina päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut
ikäänkuin hiukan väsynyt ja haluton. Olen silloin sanonut hänelle,
että varmaankin taajat käyntini kyllästyttivät häntä. Hän vastasi
aina, että se oli pelkkää kuvittelua; että hän tosin toisinaan tunsi
olevansa alakuloinen, surullinen ja hermostunut ja että hän menetteli
»epäritarillisesti» (sitä sanaa minä vihaan!) antaessaan minun huomata
sen, mutta että tuloni vain elvytti ja miellytti häntä. Minun ei
pitänyt olla pahoillani, vaikkei hän voinutkaan aina hillitä huonoa
tuultansa, joka johtui osaksi hänen »tympäisevästä luonteestaan»
(keimailua!), osaksi ikävyyksistä, joihin minä olin syytön.
Olen silloin pyytänyt häntä uskomaan huolensa minulle. Olisin niin
iloinen, jos saisin osani hänen suruistaan, ja pitäisihän hänen tietää,
että olisin valmis tekemään mitä hyvänsä voidakseni jollain tapaa
auttaa häntä.
Mutta kun sanoin jotain sellaista, niin hän veti minut syliinsä,
hellitteli minua ja vastasi, etten saanut loukkaantua hänen
äreydestään. Se ei merkinnyt yhtään mitään, minun ei pitänyt olla siitä
tietävinänikään.
Nyt tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänellä on rahahuolia.
Sekä eilen että tänään saatoin huomata, että hän oli hyvin alakuloinen
ja levoton. Kun eilen saavuin hänen luokseen, niin hän sanoi: »Älä
pahastu, jos pyydän sinua lähtemään pian. Mutta tänne tulee hetken
kuluttua eräs herra, jonka kanssa minun täytyy saada puhella.» Enhän
tietänyt sillä kertaa, mitä se oli, niin että varmaankin käyttäydyin
hyvin sopimattomasti. Minulle ei ollut koskaan ennen tapahtunut
sellaista, että hän pyysi minua lähtemään. Mielestäni hän menetteli
pahoin karkoittaessaan minut, ja epäilin kaikellaista kehnoa.
En ollut juuri herttaisempi, kun tänään saavuin uudelleen, ja vielä
happamammaksi kävin huomatessani, että hän oli edelleen huonolla
tuulella.
Ensimäinen puolitunti oli oikein miellyttävä, ukonilma lähestyi
lähestymistään siten, että hänen piirteensä kävivät yhä jäykemmiksi
ja minua rupesi yhä enemmän itkettämään. Viimein se purkautui, kun
hän katkaisi pitkällisen vaitiolon sanomalla mahdollisimman kylmästi:
»Tästähän näyttää tulevan hirveän hauskaa.»
Samassa minä purskahdin parkumaan, ja samassa hetkessä hän oli luonani
pyytäen minulta hellin sanoin anteeksi.
»Mutta miksi olet niin ilkeä? Mitä olen tehnyt? Oletko kyllästynyt
minuun?»
»En, Julia, en ole kyllästynyt sinuun. Mutta olen niin kiusaantunut?»
Sitten hän kertoi minulle koko asian. Hänen oli ennen maalle lähtöään
hankittava melkoinen rahasumma, maksaakseen velkansa määräaikana, eikä
hän tietänyt vielä, mistä hän saisi sen. Ja kun ihmeissäni sanoin, että
luulin häntä rikkaaksi, niin hän vastasi, että samaa luulivat kaikki,
mutta se oli erehdys. Tosin hänellä oli pieni pääoma, mutta se oli nyt
kiinnitetty, joten hänellä oli vain korot, ja hän oli viime vuosina
elänyt erittäin kevytmielisesti.
»Mutta jos et nyt voi hankkia summaa, jonka tarvitset —?»
»Niin, se olisi hyvin surkeata. Mutta älä huolehdi. Kyllä minä lopulta
saan rahoja. Se on vaan niin kiusallista, se hankkiminen.»
Istuimme nyt sohvassa jutellen tuttavallisesti, ja minä olin jälleen
iloinen. Mielestäni omistin hänet enemmän kuin koskaan ennen, kun hän
nyt oli uskonut minulle arkihuolensakin.
Mutta kun sanoin hänelle: »Tahdotko tehdä minulle palveluksen? Älä
vastedes tuhlaa niin paljon rahaa minun tähteni. En välitä lahjoista
tai hienoista päivällisistä!» — niin hän hymyili, suuteli minua ja
vastasi: »Sinä olet kovin kiltti. Mutta älä luule, että sinä saatat
minua häviöön. Ei, pikku tyttöseni, se hitunen, minkä olemme yhdessä
kuluttaneet, ei valitettavasti merkitse niin paljoa.»
Ja hiukan myöhemmin, tarjotessaan minulle lasin viiniä, hän sanoi: »Jos
arvelet, että voin kestää niin mielettömän tuhlauksen?»
Ei hänen sentään olisi tarvinnut laskea leikkiä minun kustannuksellani.
Kesäk. 4 p:nä.
Näinä päivinä olen tavannut hänet vain harvoin. Hänellä on ollut niin
paljon toimitettavaa, ja sitä paitsi hänen on täytynyt käydä jotensakin
monesti vieraissa.
Olen ollut erittäin järkevä ja tyytynyt kiltisti kohtalooni. Eilenkin,
vaikka kävin turhaan hänen luonaan ja tapasin hänen sijassaan vain pari
riviä selitykseksi, pysyin oikein urheana.
Mutta kun ajattelen, että nyt koittaa pitkä aika, jolloin saan tavata
hänet vain ani harvoin — ei, silloin en uskallakaan ajatella enempää,
painan vain pääni alas ja suljen silmäni ja tiedän, ettei ole mitään
pelastusta.
Raha-asioistaan hän ei ole sen koommin puhunut. Kysyin häneltä
tuonnoin, miten kävi; mutta hän ei tahtonut jutella siitä, vaan sanoi,
että asia kyllä selvisi.
Kesäk. 5 p:nä.
Hän on matkustanut.
Olin viimeiset pari tuntia hänen luonaan. Söin aamiaista hänen
kanssaan, ja autoin häntä matkavalmistuksissa.
Ennenkuin lähdin hänen luokseen, pidin itselleni pienen saarnan: Ole
nyt viisas tyttönen. Näytä hilpeältä ja miellyttävältä, niin että hän
saa sinusta kauniin muiston. Varo ennen kaikkea tekemästä sellaista
vaikutusta, että olit odottanut hänen jäävän kaupunkiin sinun tähtesi.
Tapasin hänet täydessä hommassa, vilkkaana ja iloisena. Hän rupatteli
herkeämättä kirjoitellessaan kirjeitä ja hyökätessään huoneesta toiseen
kooten tavaroita, joita hän äkkiä huomasi tarvitsevansa mukanaan.
Hän oli peräti toisellainen kuin muulloin. Hänet oli vallannut
kuumeinen kiihko; tuon tuostakin hän katsahti kelloaan ikäänkuin
peläten myöhästyvänsä.
Aamiainen syötiin tulisessa kiireessä. Minulle ei ruoka maistunut; hän
nielasi muutaman palan, joi perätysten kolme, neljä lasia madeiraa ja
sanoi: »No, rupeammeko täyttämään matkalaukkuja?»
Makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vuoteella ja tuoleilla
vaatteita, jalkineita, sikaarilaatikoita, kirjoja, kaulahuiveja ja
paitoja; permannolla matkalaukkuja; piirongin laatikot oli vedetty ulos
ja vaatekaapin ovi oli avoinna.
Aloin täyttää laukkuja. Silloin hän huomasi unohtaneensa ostaa
kirjoituspaperia, pyysi minua odottamaan hetkisen ja riensi ulos.
Seisoin matkavalmistusten mullistamassa huoneessa, ja ahdistava
alakuloisuus valtasi mieleni. Koneellisesti otin vaatteet toisen
toisensa perästä, käärin ne kokoon ja panin isoon arkkuun; kumarruin
ja kohosin, alas ja ylös, ylös ja alas, vaate joutui vaatteen perästä
arkkuun, ja hetken kuluttua ovat kaikki poissa, ja minä yksin... Yksin!
Nousin pelästyneenä. Ei, ei, en tahdo, en uskalla olla yksin. Hän ei
saa matkustaa luotani, minä rukoilen häntä jäämään luokseni, ja hän
tekee sen, mitä pyydän, hän ei henno jättää minua. Siinä hän tekisi
pahoin, eikä hänellä ole oikeutta menetellä pahoin minua kohtaan.
Silloin kuulin ulko-oven paukahtavan. Hän tuli hyräillen työhuoneen
poikki, ja kun hän astui luokseni, täytin jälleen uutterasti laukkuja.
»Sinäpä olet näppärä!» hän sanoi silittäen tukkaani. »Minulla ei ole
koskaan ollut niin hienosti täytettyä arkkua.»
Hän seisoi vieressäni, ojensi minulle tavaroita, nyökkäsi päällään ja
hymyili.