»Ystävättäreltä.»
»Ystävättäreltä ?»
»Niin, ystävättäreltä.»
— Varmaankin hän nyt uskoo minusta pahinta. Mutta samapa se, kunhan
Alfred saa minulta tervehdyksen!
* * * * *
En ymmärrä, kuinka olen saanut tämän päivän kulumaan, kuinka olen
voinut hillitä itseäni, niin ettei kukaan ole huomannut mitään.
Sen tiedän, että kun kello kävi kuudetta, en jaksanut enää istua
kotosalla saamatta mitään tietoa. Lähdin ulos — taivas ties niistä
keksin syyn! — jouduin hänen asuntonsa edustalle, mutta en uskaltanut
käydä itse sisään, sain sitten käsiini kaupunginlähetin ja toimitin
hänet sinne. Tila ennallaan, kenties hiukan parempi.
* * * * *
Tuo vieras nainen sanoi, etten saanut tulla hänen luokseen. Tuo nainen,
joka ei hänestä suuria välitä, jonka silmissä hän on vain tavallinen
potilas, hän saa seurustella hänen kanssaan; hän auttaa ja hoitaa
häntä; hän tietää joka hetki, miten hän voi, onko parantumisen toivoa.
Mutta minä, joka häntä rakastan; minä, joka empimättä uhraisin elämäni
hänen puolestaan — minun täytyy syrjäisenä seisoa hänen ovellaan ja
ottaa vastaan ne tiedot, jotka tuo toinen, ihminen, jolta hän ostaa
apua, armollisimmasti suvaitsee minulle antaa. _Hän_ sulkee minulta
oven, hän ei salli minun lähettää edes katsettakaan armaalleni,
ainokaiselleni!
Ja niin voimaton olen, että minun täytyy totella tuota henkilöä.
Vieläpä minun on esiinnyttävä rakastettavastikin, saadakseni häneltä
kunnollisia tietoja.
Mielelläni jättäisin kaiken täällä kotona, ottaisin vastaan häpeän ja
kirouksen ollakseni hänen luonaan, istuakseni hänen vuoteensa ääressä
ja kamppaillukseni hänestä kuoleman kanssa. Olen tutkistellut sydäntäni
ja tiedän, että tekisin sen empimättä.
Mutta tiedän myöskin, ettei hän pitäisi siitä. Sillä hän ei rakasta
minua niin, kuin minä häntä. Hänen rakkautensa on viisas ja varovainen,
se ajattelee seurauksia, se tietää, kuinka kauas se voi uskaltaa
mennä, ja se tuntee rajan, jonka poikki se ei tahdo käydä. Mutta minun
rakkauteni, se ei tunne nykyisyydessä ja vastaisuudessa mitään muuta
päämäärää kuin hänet.
* * * * *
Siksi minun täytyy kauniisti jäädä tänne — tänne, missä minulla ei ole
mitään tehtävänä, missä huohotan kuin rannalle joutunut kala, koska
ilmassa ei ole hituistakaan hänestä. Ei täällä mainita hänen nimeään,
enkä minäkään voi sitä mainita. En saata uskoa kenellekään tuskaani,
joka minut pakahduttua, kun en uskalla sitä päästää ilmoille.
Jäädä tänne — jutella isän ja äidin kanssa joutavista asioista, kun
sielussani on vain yksi ainoa ajatus: hän, huulillani yksi sana: hän.
Jäädä tänne — istua siivosti ja hiljaa ateriain ja työn ääressä,
voimakkaan kaipauksen raadellessa sieluani ja vetäessä minua hänen
sairasvuoteensa luo.
* * * * *
Hän olisi voinut maata sairaana ja kuolla, ilman että olisin sitä
aavistanutkaan, ja vasta sanomalehdestä olisin saanut sen tietää.
Kuolla, ilman että olisin saanut sanoa hänelle jäähyväisiä, ilman että
hän olisi antanut minulle viimeistä sanaa ja katsetta.
Niin köyhä, niin oikeudeton on rakkauteni. Niin kurjat ovat sen
elinehdot. Pimeässä on sen hiivittävä esiin. Se ei saa milloinkaan
astua päivän valoon ja vaatia oikeuksiaan.
* * * * *
— — — Jos sinut, armas, tänä yönä riistetään minulta, silloin seuraan
sinua, niin totisesti kuin köyhä rakkauteni on ainoa rikkauteni.
Mutta jos huomenna heräät elämään ja terveyteen, ja minä istun jälleen
luonasi ja sinä sanot rakastavasi minua, silloin nauran kaikille
murheille ja tunnustan sinulle, että olen rikkaampi kuin kukaan muu
maailmassa.
Jumala sallikoon minun pitää sinut.
Toukok. 2 p:nä.
Kristina toi minulle aamupäivällä seuraavan hänelle osoitetun kirjeen:
»Suloinen tyttöseni! Säikähditkö niin pahasti lukiessasi, että
olin sairas? Mutta mitäpä voin tehdä? Enhän saattanut kirjoittaa
sinulle suoraan, ja ystävättäresi osoitteen sain tietää vasta nyt
kirjeestäsi. Sinä rakas lapsi, joka tulit niin murheelliseksi
ajatellessasi, että kuolema voisi riistää minut sinulta. Sinulla ei
ole mitään syytä pelätä: ensiksikin, koska rikkaruoho ei häviä niin
helposti; toiseksi, koska en lainkaan halua vielä luopua elämästä.
Sinä olet hirveän kiltti, kun — tartunnasta, koti-ikävyyksistä y.m.
huolimatta — haluat tulla luokseni. Mutta _niin_ typeräksi ei kuume
kuitenkaan ole tehnyt minua, että suostuisin tarjoukseesi. Nykyisin
ei minua nimittäin ole lainkaan hauska katsella. Lisäksi olen mitä
ärtyisin ja vastenmielisin potilas. Jos näkisit minut näinä päivinä,
niin tuhoisin kokonaan sen suotuisan vaikutuksen, jonka tähän asti
olen tehnyt sinuun. Yleensä arvelen, ettei sairaiden ihmisten pidä
kiusata terveitä. He ovat rumia ja tympäiseviä, ja siksi heidän on
käytävä piiloon.
Heti kun tunnen olevani kyllin arvokas pääsemään hyvään seuraan,
lähetän sinulle pikaviestin. Ja silloin korvaamme tämän pitkän eron.
Lupaan sinulle, että halu tavata sinut jälleen on tekevä minut
nopeasti reippaaksi ja etten käy sinulle uskottomaksi, en edes hieman
vallattomissa kuumeunissakaan, jotka minua vaivaavat. Karkoitan
kaikki kuumepeikot luotani ajattelemalla sinua, ja öisin tunnen
sinun seisovan vuoteeni ääressä suloinen viileä kätesi polttavalla
otsallani. Siten sinä olet — etäälläkin — sairaanhoitajattareni,
parantajattareni.
Saat nyt tyytyä näihin riveihin. Pieninkin ponnistus saattaa surkean
heikon pääni vaikeroimaan.
Suudelmaa en sinulle lähetä; sillä henkeni ei uskalla edes
ajatuksissanikaan koskettaa sinun nuorta kauneuttasi ja terveyttäsi.
Ymmärrän tuon spitaalitautisen, joka ihmetellen näki ihanan naisen
astuvan ohitse ja nöyränä polvistuen suuteli jälkiä, jotka hänen
jalkansa oli painanut maahan.