Laaksosta, vihreistä metsistä nousee,
kaartelee kylä-vaaralle valtatie,
raitille, vierille tähkiväin laihoin.
Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:
kahdenpa tien käsikoukussa maja on,
kyläsepän paja on.
Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa
neljän korkean koivun alta,
siinnokkaan sini-taivaan alta,
heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.
Helskynä loitos kuuluu ja jyske,
palkeen puhkina, kipenten parvi
lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,
ikkunan liekkien paahtaman kautta
juoksee auringon kultaiset loimet.
Nokinenä poikanen
palje-varressa kiikkuu.
Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa
puuskuttaa sysi-ahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan.
Häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, --
känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, --
pihdeillä sitten se sysitään, sohitaan:
pihtien kourat nipistävi niskaa
niinkuin kiukkuisen mestarin sormet
oppipojan niskaa.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan
pehmeeksi, nöyräksi taipuisaksi,
juuri ei vellinä valuvaksi.
Sitten se viisaasti
teräkselle nostetaan:
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
niinkuin koukussa punainen liero.
Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin
laatien latteat sen päämuodut, --
ääntäen kilvalla alasimen kanssa:
hilsk helsk, kilsk kalsk! Ilkeä pölkky,
tuo tyly puu-pää,
kateuden riemusta hytkii ja hyppii.
Uuttera vasara kehittävi rautaa
viisaaksi viisauden palvelijaksi,
julmaksi hyödyn palvojaksi.
Vaan jos se suuttuu,
tuskasta muuttuu
mustaksi, moukari puuttuu toimeen,
huimii viimeiset pois pahan juonet, --
tai se tuleen heitetään,
taas sysin peitetään:
Palkeen pulleat posketpa puhaltaa
puuskuttaa puna-ahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon, --
nielevään toton kyöpelin-kurkkuun,
huriseva hormi.
Uksella istuvat
kylän isot isännät,
katsovat kuin käy raution rautatyö,
vuottavat kastetta hohtavan sirpin.
Haastavat heinistä, laihoista, helteistään. --
Pajan eessä patsaissa
hevoset teutaroi,
paarmain pöristessä häntää huiskivat,
helistäen tiukuja harjaa viuhtovat.
Maantieltä, raitilta
rämähtivät rattaat:
Paunolan "herra" kas, uudella orhillaan!
Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi
lautaset valkeessa vaahdossa voikko --
laaksoon ja metsiin.
Sieltäpä kaartelee ylös valtatie
raitille, vierille tuoksuvain laihoin.
Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,
tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.
Torkkuen koivujen ritvat riippuu
naavettuneen pajan harjan päällä,
siinnokkaan sini-taivaan alla,
ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,
hattaran harsolla verhoumattoman
heinäkuun taivaan.
1901.