Pilvessä taivas talvinen on,
pirtissä pitkässä raukeus
raskas, -- ikkuna loisteeton,
valkea peltojen aukeus.
Miehet vuottaen murkinaa
sängyn loimilla loikoo.
Keskellä honkaista lattiaa
haukut Hurri ja Urho oikoo
rentoina selkää, jalkaa.
Liedellä kaali kiehua alkaa.
Ikkunan pielessä paljahat
koivun ritvat kylmässä kiikkuu.
Punaiset piian-pallukat
torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu.
Emäntä pulska, ruskea-pää
loikoen lehtiä lukee:
joskus päätään ylentää,
kyynärön tyynyihin tukee
ja lasit viisaalle otsalle vieden
silmää puolehen lieden.
Harmaana kuultaa arkisuus
viidasta peltojen takaa.
Sielussa outo on unteluus, --
kaipaus vaivattu, vakaa
jonnekin kirkkaasen, kauas on niin!
Pois, suvimailleko? Minne?
Kaupunkeihinko kultaisiin?
Ah, ei tänne, ei sinne!
Outoa tuntua muuta:
auringost' itään ja lännemmä kuuta!
Silloinpa kaukaa kulkuset soi,
koirat, hei, ylös karkaa!
Kas miten virjetä Hurri voi, --
kas pihamaalla sit' arkaa,
kuinka se loitolta taivasta päin
räiskii ja peljäten vinkuu!
Mutta jo harja pörhössä näin
ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu
vimmaa se kummulla lounais-pellon, --
pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!
Kuulikos piian-pallukat!
Ikkunoihin ne juoksee, hyörii.
Nousivat miehet. Ruskeat
emännän silmät vilkkaina pyörii.
Hetki, jo värien riemua saan,
pientä vaihdetta rintani vaivaan!
Mustalaisia! Tiuhanaan
punaista, mustaa ja sineä taivaan
pellon kummulla tie jo kiehuu,
orhien palmikot, harjat liehuu.
Samassa pihaan ne porhaltaa,
hei haali grammaa! päätä-pahkaa
kolme orhia muhkeaa,
muut ovat luuta ja nahkaa!
Keikkuvat Viipurin vaate-reet, --
kuin isot sängyt, vällyin ja loimin,
lapset ryysyihin hautauneet,
miehet pinnoin sään ahavoimin.
Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa,
pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!
Ensimmäisenä kuistin luo
ehtii kulkusin orhi suuri, --
keinuen kuormansa, huutajat tuo, --
kuin iso kameeli juuri!
Mustat ja vaahtoiset kyljet sen
paistavat helaisin ryssän-valjain.
Poika kyynärän-korkuinen
solmii sen kuistiin kourin paljain,
penkiltä loimella peittää,
heiniä eteen heittää.
Väistyä Urhon kiukukseen
täytyy eest' ylivoimaisen joukon, --
Hurri ryömi jo pelkoineen
piilohon kuistin loukon, --
konsa nyt Himalan pirttiin jo
ryntää silmin kiiluvin, kirkkain
varttuva poikas-kolmikko,
tuskinpa päivää virkkain.
Niinkuin kissat ne uunille laukas,
ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!
Sitten jo muijat parvenaan
pirtin huuruvan uksen täyttää,
rannukkaista saaleistaan
paksuja korpin-nokkia näyttää.
Turpeat huulet, kerkeät suut,
huntuiset päät, piki-tukat,
veltot ja hytkyvät lonkkaluut,
parmailla Mikkelin markkina-kukat, --
niinpä he päivänsä sanoo,
kilvaten kahvipaikkaa anoo.
Mutta he vastuuta varro ei.
Kirjava-kukkaisen silkki-saalin
vanhin, Saara, jo pellille vei:
siinä se kuivaa höyryssä kaalin.
Nuorikot keskelle lattiaa
laskevat rinnoilta pois sylilapset:
pronssia on iho ruskeaa
niillä, ja pikeä hapset.
Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää,
näyttäen napaa ja säärtä väärää!
Miesväki maantien mainio myös!
Vaari parrakas, töyhtö-kulma,
piippunsa suuren täyttö-työss'
onpi jo. Poikansa silmältä julma,
piiska saappaassa, pysty-pää,
loistossa huiskivan kaulahuivin.
Kolmas heistä ei jälkehen jää:
hoilaa äänin tervein ja kuivin, --
päässä korkea tsherkessi-lakki, --
vyö, helat, vihreä verka-takki.
Joukossa moisessa jotakin on.
On myös karhea suomalainen,
lattea Matti Lennoton,
kanssaan keltainen Säämingin nainen. --
Mikä on pääskysparvessa tään
harmajan työ varis-parin? --
Sulho, hän nurkassa häpeissään,
harjakset hurin-harin
miesten ja mummojen piippuja rassaa;
morsian toisten lapsia passaa.
Ainahan joukossa jotakin on!
Romani Jalamar ylpeä, nuori!
Ken siron, joustavan vartalon
sametti-liiveihin sinisiin suori,
jakkuhun hopea-nappiseen?
Magyareiltako hän ne osti?
Äsken näin hänen iskeneen
silmää Tiinalle: hiukan nosti
kulmia tyttö ja viisaasti hymyi.
Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.
Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun!
Monta jo lemmin! Ensin salaa,
haavehin. Kunnes uus sytytti mun
kuin yössä, myrskyssä linnat palaa!
Musta hän, -- valkeelta lohdun sain:
kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä!
Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; --
seuraava: hekkuma syyskuun yöllä!
Haave oot, myrsky, ja hekkuma! -- Rikas
käyt rekeen halvan, ja turmaan, -- se vikas!"
Säämingin akka, hän reslalta toi
valtavan kahvipannun,
huuhtoi ja täytti sen, tulta loi,
osti kermaa valtavan kannun. --
Miehet, ne marssivat, mahdikkaat,
hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! --
Kuuskymment' markkaa!" -- Puolet saat! --
"Ai tu guuvilligo! -- Viistoista nosta!" --
Kolmas: "Ash ... stiil! Kakskymment' anna!
Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"
Vanha Saara, se kurttu-suu,
rukkien taakse kiertää,
istuu, polkee ja innostuu,
sormia nuollen kehrää ja hiertää.
Sitten huutaa emäntää,
kerjää villoja, voita ja jyvää.
Toinenpa tiuskii nyt, sysi-pää:
"Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää!
Antaa se muutenkin ... käyjille hangen!..."
Poikain kuoro: "Maaro mangen!"
"Mangi, maaraa!" hymyilee
emäntä, kaalia täyden tassin
pienelle tytölle sukaisee.
Tyttöpä kaaliin piipunrassin
pistää ja kerkeesti suuhunsa vie, --
irvien kaalin kaataa ja hylkää.
Äitipä siihen: "Voi sun ... ja sie,
sie dzhungiboskero ... outat jo ylkää!" --
Poikaset pienet nyt kaalin nuolee,
vaurahin lastusta luskan vuolee.
Kahvikin roihulla kuohahtaa, --
kaan hin chihko! -- muijat kun mieroo,
lapset ja porsahat teuhuaa, --
piippu-leuat kauppoja hieroo.
Mutta Jalamar, aitan luo
hän talontyttären Tiinan johti;
sinne nyt pulskimman raudikon tuo.
Kohta he kiitävät lounatta kohti,
kasvot niinkuni lyijy, --
vilkkuu kaukaa ilkkuen ryijy.
Uunilla poiat laulelee, --
vääntävät päreestä pyssyn,
maasta he veikolta ampaisee
pois takaraivolta virkatun myssyn.
Veikko suuttuu ja vartaalla lyö,
kiroja ottelun kiljuna raikuu.
Äitipä kädessä setolkka-vyö
hätään, ja kiihkeä romani kaikuu:
"Ai tuut dinalo! Ja tuo naia
kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"
Vakava Saara pussistaan
kaivoi, kehruun jättäen, kortit,
kalseus harmailla poskillaan
järjestää nyt sortit.
Vanhus mairean kohtalon
emännän osaksi povaa.
"Tavaran ylitse talossa on
ollunna kolme juttua kovaa...
Omasi takaisin saavan näytät...
Vanhaksi elät ... keppiä käytät..."
Myöskin piian-pallukat
povarin sanan kuulee:
"Monessa paikassa raskahat
huolet on ... niin että harva luulee
Kirjan ... turhan kirjan saat.
Voi huliviliä... Viisahana,
pysykin, vaikk' ois mantaalin maat!
Tottele povarin sana,
siitä et pääse et ympär, et yli...
pois kissa siitä! ... se toinen ei hyli..."
Isännän nuoremman merkit nää:
"Hempunna äsken olet
tyttöä valkean-verevää,
niinhän? antanna sormukset, solet. --
Dioneses! Nyt totuus näy!
Hautajaisia juodaan, --
elähän pahastu, niin se käy.
Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. --
Mut enää en pane, valhetta syydä!
Onk' sulla porsasta myydä?"
Silloinpa kupit jo kalisee,
Saara ja kaikki kahville töytää, --
pannu ja kannu kiertelee, --
sankkana höyry kattaa pöytää.
Mutta poiat, ne piki-päät,
uunilta parkunan päästää:
"Eikös ne akan-syöttiläät
meille yhtänä aio säästää!"
Herroille Säämingin akka nyt kantaa
uunille kahvit, sokurit antaa.
Näin piti pitonsa kaikki muut
paitsi Jalamar ja Tiina;
hymyhyn myös veti partaiset suut
Kuopion lauhkea "Savon viina."
Mutta Tiina ja Jalamar, hei?
Poika ukselta parkas:
"Jalamar roisto orhini vei,
Juonaan tyttären kanssa karkas,
piiat sen läävän parvelta keksi!" --
Siitäpä touhu hirmuiseksi.
Pois pojat uunilta loiskahtaa,
pihalle juoksee miehet ja naiset!
Huutoa, kämmenten huiskinaa, --
silmät ja posket hehkuvaiset, --
heiluu nyrkit, ja pelaa suut
kilvalla suomea, romani-kieltä:
"Noodako Deevel!... Katkomme luut!...
Kyllä ne nimismies tuo pakotieltä!..."
Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa,
vei tytär kuusikymmentä markkaa!
Kolme perästä karkurein
brovningit taskussa, vyöllä puukot!
Ah, miten rauhaa romanein
rikkoi tuon parin kuumat suukot!
Yksin poikanen kihara-pää
nojaa huoletta kuistin penkkiin,
kyynärän-korkea, hyräjää,
löi jalan reimasti lenkkiin:
"Ai meen kaale!" -- Ei enää jatkaa
juhlaa käy, -- Savonlinnaan he matkaa.
Peittoon pirpanat paljaat taas
äidin lämpöisen vaipan alle, --
Säämingin akka jo sumpit kaas
pannusta tanhualle.
Matti tukkaansa takkuisaa
huoaten raapii pyöriess' akkain, --
Saara jo seljin kellahtaa
kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain.
Ohjista sotaa käy kaks poikaa:
vaari uhkaa, ja piiska roikaa!
Niin pois haipuu ne järvenjään
aukeelle, konkarit nuo helavaljain, --
soitellen, huiskien vemmeltään,
liehuissa liinain, vöitten ja taljain.
Käheenä Urho reuhaa sen
kintereill' yhä poistuvan joukon, --
Hurrikin ryömii häpeillen
piilosta kuistin loukon.
Sinne ne haipui, siellä ne pauhaa.
Himala henkii entistä rauhaa.
Niin, maaseudun jos poika nyt mie
oisin kuin synnyin, mut onni siirti,
kai mua vienyt ois noitten tie!
Mut elon kiitos silti: jo piirti
kirjaani ne sadat seikkailut,
vaihtelot ainaiset, täällä ja siellä!
Ja -- nyt kaksiko istunut
täss' olen kuuta jo, tyynellä miellä?
Tääkö bohemia? Kaipuu jo hyytyy?
Vain runon vaihteesen, onneenko tyytyy?
Kaali pöytähän kannetaan,
verkkaan kulkee pila ja juttu, --
romani-vieraita muistellaan, --
muu puhe vanha tuttu.
Päivä pilvinen tummenee, --
kaukana taivaan harmaan
äärillä vienosti puuntelee.
Verkallensa ja varmaan
mustuu peltojen valkea aukeus.
Pirtissä raskas raukeus.
Maalisk. 1910.