Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli
soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu
käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi
mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.
-- Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun
kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä
hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli
Janne.
-- Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.
-- Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti
sinulle sen pienen valokuvauskoneen.
-- Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia
tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.
Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin
nälkä oli tyydytetty.
-- Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho
enemmän, kysyi Liisa.
-- Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.
Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.
-- Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.
-- Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi
Risto.
-- Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin
pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla
kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla
on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne,
joilla on pitkät.
-- Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata
suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.
-- Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet
ovat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui
Janne.
-- Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi
oli lukossa, hihitti Risto.
-- Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan
pitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi
Janne.
-- Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole
paljoakaan sisässään, sanoi Toini.
-- Oletteko osanneet läksynne koulussa, käänsi isä keskustelun.
-- Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa,
vaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.
-- Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. --
Eikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?
-- Ainahan se siitä jankaa, ihan harmittaa.
-- Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista
se. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.
-- On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.
Eskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoi
Risto.
Kun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.
-- Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt
pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.
Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita,
ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan
taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko,
asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko,
arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka
oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn
herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän
lapasen sisässä.
-- Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. -- Tässä
on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa
siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen
istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.
-- Mistä sinä sitä sait?
Risto oli nolon näköinen eikä vastannut.
-- Minä tiiän, sanoi Toini. -- Risto käveli pahvilaatikko kainalossa
ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise
lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?
-- Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa
kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä
ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.
-- Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita
litteitä laattoja.
-- Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku
sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää
kaasuliekkiin niin nähdään.
-- Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit
käsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin
huolimattomasti!
-- Mitä se on? kysyi äiti pelästyneenä.
-- Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos
sen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.
-- Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat
ovat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun
mukanasi oli?
-- Pari Vihreää Kotkaa, Olavi ja Kalevi.
Äiti riensi heti puhelimeen varoittamaan poikien äitejä.
-- Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, -- olisi ollut jännää jos
Risto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni,
ettei siitä kukaan kuolisi.
-- Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina
minun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto
ja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.
-- Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin
kylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.
Ristolla oli vielä asiaa keittiöön.
-- Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota
vastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.
-- Onkos se sitten sinun rahhoosi? kysyi Mari.
-- Jeh, mä lainasin vitosen sille pojalle.
-- Mittees sinä rahojas annat? Oliko tuo ies tuttu immeinen?
-- En tiiä, mutta kyllä se maksaa, se lupasi tulla tänäpäivänä.
-- Tunnetkos sinä koko poikoo?
-- En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla "lainanpas mulle
fima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin." Ja sitten se pyysi
minua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun
minulla ei ollut.
-- No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan
sanoit nimmees sille?
-- En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti
hyräillen kouluun.
-- Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle
kulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.
Kun Risto tuli koulusta kysyi hän heti:
-- Onko se poika jo käynyt tuomassa rahaa!
Äiti, joka oli kuullut asian vastasi:
-- Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä
annan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle
pojalle, se narraa sinua varmasti.
-- Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen
on syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.
-- Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he
eivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.
Ristolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta
häpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen
sänkyynsä.
-- Liisa, etkö voisi ommella Aramikselle uutta pukua? pyysi hän kerran.
-- Miksei, mutta minulla ei ole sopivaa kangasta, sanoi Liisa.
-- Leikkaa verasta, joka on isän kirjoituspöydällä, se on liian pitkä.
-- Oletkos vialla! Sitä minä en uskalla tehdä?
-- Salin oviverhot ovat turhan pitkiä -- -- --
-- Risto!
-- Ratko sitten Jannen vihreä sukka ja kudo pulloveri.
-- Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin,
lupasi Liisa.
-- Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menen
Pihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.
-- Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään,
varoitti Liisa.
-- Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.
Sillä on syntymäpäivät.
-- Onko sinulla mitään lahjaa Paavolle? kysyi Liisa.
-- On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on
harvinaista lajia.
-- Muista kiittää korvikkeesta ja tule ajoissa kotiin.
-- Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä
markeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin
aina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: -- älä unohda Aramista.
Prätskis!
-- Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä
miestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.
-- Ota kirja ja lue, sehän sopii näin lauantai-iltana, ehdotti äiti.
-- Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu.
Poikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä,
sanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.
Pojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan
pihalta ja tuoneet sen sisään.
Janne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten
hän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan,
takaisin pöydälle ja taas ilmaan.
Lapset nauroivat ihastuneina, kunnes Toini sanoi:
-- Rääkkääntyyköhän kissa tuosta?
-- Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta
itse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä,
ja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on
reumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.
-- Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin
voitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.
-- Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää
sitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.
Mentiin Marin huoneeseen ja Janne alkoi toimittaa.
-- Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan
sitä Marille parannuskeinona.
-- Mittee -- -- --
-- Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten,
niin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.
-- Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee
luontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.
Toini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään
paikoillaan.
-- Sidotaan se kiinni Mariin vatsapuoli lonkkaa vasten, ehdotti Janne.
-- Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo
puoliunissaan, sanoi Toini.
Ihme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka
oli lämpimämpää.
-- Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää
välillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa
reumatismia vastaan, selitti Esko.
-- Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen,
sanoi Toini. -- Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.
Miestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat
kauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos
kaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.
-- Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti,
jossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.
-- Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla
ilojuomaa, sanoi Esko.
-- Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me
huomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me
seurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin
putkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa
muotteihin. -- Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa
liikaa.
Kun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. -- Siitä oli
tullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä.
Lahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.
Äiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen
ikkunan saadakseen ilman raittiiksi.
Pöydässä sanoi Toini:
-- Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt
sen.
-- Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin
vaha sulaa.
-- Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit
mustekynää sillä, sanoi äiti.
-- Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset
sukkapuikot sillä, kanteli Toini.
-- Kas, tässähän Ristokin tulee kotiin. Oliko teillä hauskaa Paavon
luona?
-- Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli
ruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat
veljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota
mitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.
-- Kerro mitä siellä tapahtui, pyysi Toini.
-- Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu
meni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi
riippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei
katkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa,
etkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki
hyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.
-- Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla
kylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.
-- Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei
ole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.
-- Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä,
kun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.
-- Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut
huoneeseen toisten huomaamatta.
-- Terve mieheen, isä, sanoi Risto.
-- Terve, terve, sanoi isä ja istuutui pöytään. Sitten hän kysyi:
-- Joko Toini osaa Euroopan joet?
-- Petshora, Viena -- -- -- alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan
sellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. -- Minä osaan ne niin
nopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa
täytyy hengittää kaks kertaa.
-- Osasitko sinä Janne noin hyvin läksysi?
-- En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole
niin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan,
niin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.
-- Mikä numero sinulla on manskassa? kysyi Toini nopeasti.
-- Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun
toiseen asiaan.
-- Toin kyllä ja tässä on muitakin aarteita.
Lapset kerääntyivät, isän ympärille ja saivat kukin jonkin esineen.
Janne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto
sai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin
osalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.
-- On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että
siltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.
-- Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja
luennoi.
-- Luennoihan isukkakin. Kerro meille, mitä isä luennoi, pyysi Janne.
-- Nyt on lasten aika mennä maata, kiiruhti äiti.
-- Aina täytyy mennä goisaamaan, kun on perhetragediia, huokasi Risto.
-- Mitä?
-- "Giovannissa" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi
miten koko perhe piti kokousta.
-- Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai
tragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.