Verraton palvelija. -- Hän erottaa Jupiterin kuut. -- Dickin ja Joen
kinastus. -- Epäilys ja usko. -- Punnitus. -- Joe saa puolicrownin.
Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen
nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa
rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä
tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se
oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla
tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla.
Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja
oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka
tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka
pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla
on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä
väärin kumpiakaan!
Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen
mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä
määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi
tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli
kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän
määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli
mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka
olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa
muuttanut.
Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin
oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä.
Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli
retkeltään palannutkin -- uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä
kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä
mukaan hänkin.
Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli
älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä
voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat
koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan.
Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja,
-- se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.
Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden
veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja
ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti
omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena
hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli
kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan
tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.
Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas
kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä,
oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea,
erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista
tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen
enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin
kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla
käyttää silmiänsä.
Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä
kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija
lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman
molemmanpuolisia myönnytyksiä.
Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä
ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi
olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani,
ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.
-- No niin, mr Kennedy?[6] -- virkkoi välisti Joe.
-- Mitäs nyt, poikaseni?
-- Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä
kuuhun.
-- Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole;
vaikka vaarallista se on sekin.
-- Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtori
Fergusson?
-- Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta
hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei
tule mitään.
-- Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin
tehtaassa Boroughissa?[7]
-- Eikä tee mielikään.
-- Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on
nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän
vasta tulee lysti olla!
-- Aiot siis todellakin mennä mukaan?
-- Minäkö? -- vastasi Joe vakaumuksella, -- minä menen hänen mukaansa,
minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä
päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki
avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka
hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä
hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina
oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen,
ympärillä.
-- Kelpo poika!
-- Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, -- virkkoi Joe.
-- Epäilemättä, -- vastasi Kennedy. -- Minä nimittäin seuraan teitä,
estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä
seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän
käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.
-- Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei
minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin
toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä
hittokaan saa luopumaan.
-- Perästä kuuluu.
-- Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä
olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen
maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.
-- Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee
järkiinsä.
-- Mutta asiasta toiseen! -- virkkoi Joe. -- Tiedättehän te, että
tänään on se punnitus?
-- Mikä punnitus?
-- Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.
-- Niinkuin jockeyt.
-- Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta
laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan
mukaan sellaisena kuin olette.
-- Min' en mene punnittavaksi, -- sanoi Skotlantilainen päättävästi.
-- Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.
-- Tulee se toimeen ilmankin.
-- Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä
jää.
-- Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!
-- Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan
meitä.
-- Min'en lähde.
-- Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?
-- Teen kuin teenkin.
-- No niin, -- virkkoi Joe nauraen. -- Näin te puhutte nyt, kun tohtori
ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista
kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää
saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te
lähdette kuin lähdettekin.
-- En lähde.
Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli
pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan
hyvällä tuulella.
-- Dick! -- virkkoi tohtori; -- tulepas Joen kanssa; minun pitää saada
tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.
-- Mutta...
-- Saat pitää hatun päässäsi. Tule.
Ja Kennedy läksi.
He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin
sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa
painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti
Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta,
puhuen puoliääneen:
-- Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.
-- Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] -- lausui tohtori, merkiten sen
muistikirjaansa.
-- Olenko minä liian raskas?
-- Ette suinkaan, mr Kennedy, -- pisti Joe väliin, -- ja minähän sitä
paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.
Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli
innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.
-- Sata kaksikymmentä naulaa, -- merkitsi tohtori.
-- Sepä se! -- virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän
myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.
-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Fergusson.
Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.
-- Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, -- sanoi hän.
-- Kuulkaas, tohtori! -- virkkoi Joe. -- Jos tarvitaan, niin kyllä minä
otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.
-- Tarpeetonta, poikaseni, -- vastasi tohtori. -- Saat syödä ihan
ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä
miellyttää.