Innostavan puheen päätössanat. -- Tohtori Samuel Fergussonin
esittäjäiset. -- "Excelsior". -- Tohtorin muotokuva, täysikokoa. --
Voitettu fatalisti. -- Päivälliset _Traveller's club'issa_. --
Monilukuiset maljat.
_The Royal Geographical Society of London_ (Lontoon Kuninkaallinen
Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa
huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M... piti Seuran
monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan.
Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.
Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin
korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen
hulvahteli.
-- Englanti on aina astunut kansain etunenässä -- ainahan ne kansat
toistensa etunenässä astuvat -- retkeilijäinsä rohkeuteen nähden,
maantieteellisten löytöjen alalla. (_Äänekkäitä myöntymyksiä_.) Tohtori
Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä
syrjäytyvä. (_Kaikilta haaroin_: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu
(_onnistuit se!_), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen
kartologian hajanaiset tiedot (_innokkaita mieltymyshuutoja_); ja jos
se karille käy (_ei koskaan! ei koskaan!_), on se ainakin luettava
uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on
keksinyt. (_Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä_.)
-- Eläköön! eläköön! -- huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain
sanain sähköttäminä.
-- Eläköön pelvoton Fergusson! -- äänsi muuan kokouksen puheliaimmista
jäsenistä.
Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli
kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.
Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita,
vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia,
kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä
maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin,
ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista,
ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien
sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin
hampaista! Mutta nyt, sir Francis M...:n puheen aikana, heilläkin sydän
sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen
Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.
Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa
nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti
paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa
avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500
Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.
Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia
virallisesti esitetä Seuralle.
-- Tohtori on Seuran käskettävissä, -- vastasi sir Francis M...
-- Astukoon sisään! -- huudettiin, -- astukoon sisään! Onhan hauska
omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.
-- Kunhan ei vaan, -- virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, --
kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!
-- Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! -- huudahti muuan
äreä ääni.
-- Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, -- vastasi muuan lystikäs jäsen
tässä vakavassa Seurassa.
-- Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, -- virkkoi sir Francis M...
tyyneesti.
Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa,
osoittamatta vähintäkään hämmästystä.
Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja
muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi
miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet
säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin
ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät
silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen
kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja
jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän
konsanaankin.
Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin
epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.
Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori
Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän
astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä,
tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi
suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:
-- Excelsior! (Ylemmäs!)
Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia
interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan
vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät
heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä.
Sir Francis M...:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa.
Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan
osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:
-- Excelsior!
Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämän
oudon miehen kanssa, vaati, että _Proceedinys of the Royal Geographical
Society of London_ (Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtori
Fergussonin puheen sanasta sanaan.
Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli
antaumassa?
Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli
ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän
vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan
ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly,
etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli
lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja
pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes
esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan
kömmeltyvät.
Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä
ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin
19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota
olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit,
eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen
mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja
hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin
saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet
olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti
hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin,
paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän
milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän
oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla ... ei, vaikka
hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!
Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa
vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja
mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja
tähtitieteen alalla.
Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden
vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui
Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa
useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä
miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä
käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja
läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään
pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin
saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.
Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni
Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista
sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.
Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti,
löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle
retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.
Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset
eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja
kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa
tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat
pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu;
hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä
yöstä tahansa.
Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina
1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen
Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia
havainnoita.
Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut _Daily Telegraphin_
toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen
penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen
päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä
tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen
yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä
Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes
_The Royal Polytechnic Institution'in_ (Kunink. Polyteknillisen
Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.
Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan
probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut,
maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on
tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos
tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet,
kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.
Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän
kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä
oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen,
löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.
Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut
Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin
vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja,
niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli
asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri,
mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää
päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven
kauneudesta.
Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään
useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin
nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä
luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista
laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.
-- En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. -- Niin hänen oli tapa
sanoa usein.
Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti
Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista
ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle
tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän
siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.
Istunnon jälkeen saatettiin tohtori _Traveller's Club'iin_, Pall Mali
kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen.
Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan
arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä
kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.
Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi
ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan:
aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa.
Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka
yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten
retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.