V.

Näin Porthan tutkiessaan muinaisten suomalaisten sivistystilaa käytti

lähteinänsä oman aikansa kansanelämää, sen tapoja ja toimia sekä niitä

kuvastavaa kieltä. Kuta tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin hän ne tunsi,

sitä perinpohjaisemmin hän saattoi tutkia ainettaan -- tuon kansan

esi-isäin sivistystilaa. Tuskinpa olisi tutkijan mieleen edes saattanut

juolahtaakaan tällainen tutkimustapa, ellei tuollainen elävä tieto

olisi sitä aiheuttanut. Porthan olikin kasvanut kansan keskuudessa,

paljon maassansa matkustanut ja ennen kaikkea innostunut tutustumaan

kansaansa. Sekä hän että Gadd olivat tehneet laajoja maata ja kansaa

koskevia kokoelmia ja johdantona tuollaiseen kokoelmaan olivat Gaddin

yllämainitut tutkimukset. Niin läheisessä yhteydessä olivat kansan

olojen tunteminen ja sen muinaisuuden tarkempi tutkiminen.

Mutta tuollaiseen kuvaukseen vaadittiin toinenkin edellytys. Oli

käsitettävä, että kansan kieli oli kansan sivistyselämän tuote, joka

kehittyi yhdessä sen kanssa. Kuta lähemmin muinaisuuden ihmisten

sisällistä elämää tahtoi tutkia niiden kielen avulla, sitä selvemmin

oli käsitettävä yhteys koko heidän ajatustapansa ja kielen välillä.

Ja huomaammekin, että juuri noihin aikoihin, jolloin aate

kulttuurikuvauksesta kielen nojalla alkoi ilmetä, alkoi myöskin ajatus

tuosta yhteydestä selvetä.

Siitä ilmiöstä ovat todistuksena De Brossesin teos vuodelta 1765 ja

Monboddon, joka ilmestyi vuosien 1773-1792 välillä.[286] Herder

kirjoitti saksalaisen esityksensä "Vom Ursprung der Sprache" samaan

aikaan. Alkuna nyt muodostuvalle käsitykselle on kuitenkin epäilemättä

pidettävä Locken ajatusta sanojen ja ajatusten läheisestä yhteydestä ja

siten voi selittää sen seikan, että samansuuntaisia mielipiteitä

tavataan ennen noitten teosten ilmestymistä. Porthanin opettaja Hassel

käsitti kyllä kielen syntyneeksi ihmisten keskinäisestä sopimuksesta,

mutta hän arveli, ettei tuollaista sopimusta voitu ajatella ilman

jonkinlaista sisäistä puhetta, joka erottaa toisen totuuden toisesta ja

asettaa ne oikeaan järjestykseen. Myöskin hän sanoo, ettei kieli yhtä

vähän kuin "mikään muukaan äärellinen" ole vapaa muuttuvaisuudesta ja

sentähden ei Baabelin kielten sekoitus suinkaan ole yksin muodostanut

kieliä. Ja vuonna 1765 Sigfrid Porthan selittää, miten oli jonkin

verran edistytty kehityksessä ennenkuin kielen lauseparret muuttuivat

ensimäisestä raakuudestaan. Sen näkee siitäkin, että kaikki sanat

alkujaan ovat johdetut merkityksistä, jotka tarkoittavat jotakin aivan

aineellista käsitettä.[287]

Ylläolevista esimerkeistä näemme, että käsitys kielestä oli muuttumassa

jo Porthanin ensimäisistä oppivuosista alkaen. Sen sijaan, että sitä

ennen oli pidetty itsessään valmiina muuttumattomana kokonaisuutena,

jonka Jumala oli ihmisille antanut tahi nämät itse keksineet, ruvettiin

sitä nyt pitämään pitkällisen kehityksen tuloksena. Porthanin omista

mielipiteistä voi huomata tuon käsityksen kehittymisen eri asteita, hän

kun on tässäkin yhdistänyt eri mielipiteitä ja niistä muodostanut

omansa. "Riita siitä", sanoo hän, "ovatko kielet luonnollisia vai

tahallisia, on sanasotaa. Jos luonnollisella ymmärretään sitä, jolla on

syynsä luonnossa -- kaikissa kielissä on sanoja, jotka perustuvat

luontoon -- voi sanoa, että kaikki kielet ovat luonnollisia. Äänteiden

matkiminen on tässä suhteessa etenkin merkillinen ilmiö, mutta paljon

riippuu sopimuksesta. Jos taas tahallisella tarkotetaan sitä, joka

perustuu yksinomaan meidän mielivaltaamme, niin kielet eivät ole

tahallisia". Hän arvelee, että osa sanoista syntyi sen kautta, että

tunteet saattoivat hermot johonkin määrättyyn tilaan ja tämän

seurauksena oli erilaisia huudahduksia. Täten syntyneitä äänteitä

täydenneltiin osottamalla erilaisia esineitä luonnossa ja matkimalla

niiden ääntä. Sopimuksesta riippui sitten mitä sanoja eri seuduilla

otettiin käytäntöön.[288]

Tässä esitetyt Porthanin mielipiteet kielen synnystä ja luonteesta ovat

kuitenkin jotenkin myöhäiseltä ajalta eikä varmuudella voi sanoa

milloin ne pääasiassa ovat muodostuneet. Hänen väitöskirjassaan "De

consilio convertendi in vernaculam scripta Grsecorum Romanorumque

classica" vuodelta 1786 huomautetaan, että ihmiset eivät voi ajatella

ilman totuttua kieltään ja että heidän mielteensä ja ajatuksensa

suuresti riippuvat tästä.[289] Sen jälkeen tavataan sama ajatus aina

uudelleen ja myöhemmissä esityksissä kuvaillaan usein kielen ja

ihmissielun rinnakkaiskehitystä ja vaikutusta toinen toiseensa.[290]

Myöhemmin Porthan tunsi kaikki ylläluetellut teokset kielen laadusta ja

hän esittääkin aivan Herderin mukaan ja vedoten häneen välittömästä

tunteesta lähtevien äänteiden luonnetta.[291] Tiedämme, että Herder

edusti teoksissaan alkavaa geneetistä käsitystapaa selvemmin kuin muut

aikalaisensa erittäin juuri tutkimuksissaan kielestä. Erittäin

huvittavaa on sentähden saada selville Porthanin suhdetta häneen.

Olen jo maininnut, että Porthanin runotutkimusharrastukset eivät saata

olla missään suoranaisissa tekemisissä Herderin samanlaisten puuhien

kanssa. Eikä Porthan häntä pitkään aikaan sen jälkeenkään mainitse.

Vasta vuodesta 1795 siteerataan Herderiä Porthanin esityksissä ja siitä

asti jotensakin usein. Samana vuonna Porthan esittäessään Herderin

elämäkertaa luennoillaan kutsuu häntä yhdeksi Saksan neroista lisäten,

että hän kirjoittaa hienosti ja asiallisesti. Hänen kirjoituksiaan hän

erityisesti kiittää teräviksi ja perinpohjaisiksi. Hänen teoksestaan

"Vom Geist der Hebräischen Poësie" sanotaan, että se esittää tämän

runouden etevyyden vielä selvemmin kuin Lowth, joka sen ensin

osotti.[292] Sen sijaan Porthan on verrattain aikaisin tutustunut

englantilaisiin kirjoittajiin, jotka pyrkimällä alkuperäisyyteen ja

luonnon itsenäiseen käsittelyyn asettuivat kaavamaisuutta ja

klassillisuutta vastaan. Olen jo maininnut, että hän 1760 luvun alulla

ainakin on tutustunut Aurivilliuksen teoksiin, jotka ovat Lowthin

henkeen kirjoitettuja. 1770 luvulla hän tuntee Youngin,[293] ja Hugh

Blairin teoksen "Lectures on rhetoric and belles lettres" mainitsee hän

erityisellä kunnioituksella.[294] -- Myöskin Winckelmannin teos, joka

ensimäisenä selitti taidetta geneetisen käsitystavan mukaan oli

Porthanille arvatenkin aikaisin tunnettu.[295]

Kuitenkaan ei Porthan ole antautunut luonnollisuuteen pyrkimyksen ja

sen yhteydessä olevan tunteellisen suunnan valtaan. Tapansa mukaan hän

on asettunut välittävälle kannalle. Goethen Wertherissä olevaa henkeä

ja sen vaikuttamaa tunnesuuntaa hän ei ole hyväksynyt; enempää kuin hän

koskaan on käsittänyt niitä suurenmoisia ajatuksia, jotka filosofian

alalla myöhemmin esiintyivät. Samoin on Porthan aina vastustanut

Rousseaun innokasta vaatimusta palaamaan luontoon. -- Mutta toiselta

puolen ei hän myöskään ole koskaan yksipuolisesti pannut arvoa järkeen,

vaan on aina huomauttanut tunteen ja etenkin mielikuvituksen suurta

merkitystä. Nimenomaan hän on puolustanut sitä Malebranchen hyökkäyksiä

vastaan.[296]

Eri tutkimukset suomalaisten ja heimokansojen alkuperästä ja

vanhemmasta historiasta, jotka olivat tulleet suoritetuiksi, aikoi

Porthan yhdistää kokonaisuudeksi kirjallisuusakatemian julkaisujen

palstoilla. Kuitenkin oli tutkijamme aikonut ottaa esitykseensä vain ne

suomensukuiset kansat, jotka ovat yhteydessä pohjolan eli Skandinaavian

vanhimman historian kanssa. Ja syyksi hän mainitsee sen, että näiden

kansakuntien historia valaisee "meidän" s.o. Ruotsin vanhempaa

historiaa.

Tässä esiintyy selvässä muodossa käsitys, joka Porthanilla oli Suomen

historiasta itsenäisenä erityisen maan historiana. Tulopuheessaan

kirjallisuusakatemiassa hän oli selittänyt pakon vaatineen häntä

rajoittamaan historiallisen tutkimustoimintansa kotiseudun historian

tutkimiseen. Ja kirjeissä ruotsalaisille miehille oli Porthan viitannut

samaan välttämättömyyteen, johon eristetty asema ja vaikeat olot

vaativat. Ei ole luultavaa, että Porthan pelkästä kohteliaisuudesta

varsinaisia ruotsalaisia kohtaan olisi näin esittänyt asian, pitänyt

Suomen historiaa melkein maakuntahistoriana Ruotsin historian rinnalla.

Päinvastoin viittaa koko silloinen käsitystapa siihen, että hän todella

niin ajatteli.

Mutta toiselta puolen on Porthan todellisuudessa käsitellyt Suomen

historiaa tavallaan itsenäisesti, Ruotsin historiasta riippumatta. Olen

jo ennen osottanut, että kansallinen tunne oli tämän käsittelyn

perustana ja nautti tästä itsenäisyydestä. Itse sanoo Porthan, että hän

oli ikäänkuin uudestaan perustanut Suomen historian, jolla hän lienee

kuitenkin enemmän tarkoittanut sen historian täydellistä puhdistusta

erehdyksistä ja kriitillisen perustan uudestaan luomista, kuin sen

ensikertaista omaperäistä käsittelyä tahi sen aatteen keksimistä.[297]

Turun sanomissa oli Porthan samoin käsitellyt pääasiassa suomalaisia

asioita, mutta toiselta puolen oli niitä julkaiseva seura ottanut

Ruotsin kirjallisuuden ja kielen tutkimustensa esineeksi. Tämä

kaksinaisuus on nähtävänä koko ajan toiminnassa. Kun Porthan

kirjoituksessaan "Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende

Finnar" käsittelee kysymystä suomalaisten ruotsalaistuttamisesta,

kääntää hän vihansa väkivaltaa vastaan, jolla sitä oli koetettu

aikaansaada, ja huomauttaa, että ajan sekä luonnollisten asianhaarain

tulee aikaansaada muutos. Samoin huomauttaa hän rajasta Ruotsin ja

Suomen välillä, että se erottaa maanlaatunsa puolesta erilaisia

maa-alueita. "Niin, että vaikka kieli vaatii, että kaikki 3 Tornion

pitäjää ovat vietävät Turun hiippakuntaan ja Oulun lääniin, ei nykyinen

erotus kuitenkaan ole ilman syytä".[298] Porthanin valistusajan

mukainen kanta lienee verrattava Josef Dobrovskyn mielipiteihin

tschekkiläisestä isänmaastaan.[299] Hänkin oli tschekkiläisen

kansallisuuden herätyksen alkajia, piti itseään slaavilaisena ja koetti

enentää oman heimonsa mainetta. Mutta toiselta puolen on hän kutsunut

itseään saksalaiseksi ja aina jäi hänelle alkavan romantiikan

patriotismi vieraaksi.

Tällaisesta käsitystavasta johtui se seikka, että Porthan käsitteli

suomalaisten heimojen historiaa sikäli kuin ne olivat Ruotsin historian

yhteydessä. Hän lisää tosin muutaman sanan, joka on omiansa muuttamaan

hiukan käsitystämme. "Useat Venäjällä hajallaan olevat kansakunnat,

joita myöskin pidetään samaan pääheimoon kuuluvina, mutta joista vasta

uusimpina aikoina olen saanut jotakin tietoa, jätän tämän tähden

huomioon ottamatta." Juustenin kronikassa onkin Porthan antanut lyhyen

luettelon näistä kaukaisemmista sukukansoista, lähteistä, joissa näitä

mainitaan sekä niiden asuinpaikoista. On siis ilmeistä, että Porthan

luki ne tavallaan Suomen historiaan kuuluviksi. Mutta on kuitenkin

huomattava, että hän käsitteli niitä vain sentähden, että ne olivat

omiansa valaisemaan tätä samaista historiaa eikä siksi, että ne

olisivat muodostaneet kokonaisuuden, josta varsinainen Suomenmaan

historia olisi ollut vain yksi osa.

Ensimäinen kappale Porthanin kirjoitussarjassa, joka akatemian

julkaisuissa seurasi hänen tulopuhettaan, oli kirjoitus "Om Lapparne".

Se ei oikeastaan sisällä mitään uutta tärkeämpää sen lisäksi mitä

Porthan ja Lencquist jo ennen olivat julkaisseet. On vain

täydellisemmin ja tarkemmin esitetty, mitä noissa vähemmin tunnetuissa

kyhäyksissä oli väitetty. Vaikka lappalaiset ja suomalaiset olivat

Porthanista eri kansaa, kuten heidän ulkonäöstään saattoi päättää, luki

hän heidät kuitenkin kielellisen sukulaisuuden tähden samaan

kansanheimoon kuuluviksi. Sitävastoin oli Lindheim arvellut heidän

olevan rodultaan ja alkuperältään aivan eri heimoa, pannen pääpainon

heidän ruumiinominaisuuksiinsa, kuten edellä jo on mainittu.

Myöhemmistä tutkijoista oli esim. A.F. Skjöldebrand samalla kannalla,

ottaen hänkin ensi sijassa huomioon rotuominaisuudet.[300] Porthan oli

ylimalkaan tutkimuksissaan ottanut tämän puolen hyvin vähän huomioon,

ja tässäkin kirjoituksessa, missä hän on sille enemmän arvoa antanut,

lienee hänen menettelytapansa suureksi osaksi Lindheimin vaikuttamaa.

Porthanin esitys lappalaisista jäi ainoaksi kirjoitukseksi aijotussa

julkaisusarjassa. Kuten edempänä tulemme huomaamaan käänsi juuri tuo

aije hänen huomionsa muualle ja hänen tutkimuksensa suomalaisista

sukukansoista sekä niiden yhteydessä olevat kielelliset tutkimukset

siirtyivät syrjemmälle. Tulen niitä edempänä koskettelemaan uudelleen.

Tähän vaikuttivat osaltaan alat, joihin Porthan nyt joutui

kirjoittaessaan pääteostaan ja joiden yhteydestä on etsittävä hänen

teostensa syntyä 1790 luvulla, sikäli kuin tämän tutkijan monilla

aloilla liikkuvaa tutkimusta yleensä voi ryhmittää eri alojen ja

aikakausien mukaan. -- Kuitenkin lienee Porthan vielä elämänsä

lopulla aikonut jatkaa sarjaansa. Vuonna 1800 kirjoittaa hän näet

Hallenbergille, että hän ei ole pitänyt kiirettä kirjoittaakseen

puhtaaksi loppua memoaaristaan pohjoisista kansoista ja lähettääkseen

sen kirjallisuusakatemialle, hän kun ei ole vielä kuullut, oliko sen

julkaisujen kuudes osa ilmestynyt.[301] Mutta sen jälkeen ei tuosta

kirjoituksesta ole mitään tietoa ja sen konseptit, millaisia lienevät

olleetkaan, näyttävät ainiaaksi hävinneen.

Porthanin väitöskirjain joukossa tältä ajalta on kuitenkin pari, jotka

käsittelevät nyt esittämäämme tutkimusalaa -- "De antiqua gente

Quenorum" ja "De imperio Hermanrici Ostrogothorum regis". Porthan ei

kyllä pidä kveenejä suomensukuisena kansana, vaan arvelee hän niiden

olleen skandinaavilaista alkuperää. Mutta tutkimus on tehty

kansantieteellisten olojen selvitykseksi pohjolassa ja ennen kaikkea

Suomessa, jotta Suomen historiaa saatettaisiin sitä varmemmin

käsitellä. Hän erottaa kveenit pois suomensukuisista kansoista,

niinkuin tästä yhteydestä oli erotettu ennen juutalaiset, skyytat ja

monet satukansat.

Ihre oli tutkimuksessaan "De Quenlandia Antiqua" sijoittanut kveenit

Pohjanlahden länsipuolelle, mutta oli jättänyt kysymyksen heidän

kansallisuudestaan ratkaisematta. Porthan antaa vastauksen tähän

selittämällä, että kveenit olivat helsingejä, tosin ilmeisessä

ristiriidassa Eigil Skallagrimsonin sadun todistuksen kanssa, joka

nimenomaan erottaa Helsinglannin ja Kveenlannin.

Toinen mainitsemistani väitöskirjoista koski gootein historiaa, joka

oli jotenkin paljon käsitelty ala ruotsalaisten tutkijain keskuudessa,

Pidettiinhän sitä gootein Ruotsista polveutumisen perusteella Ruotsin

historiaan kuuluvana. Vielä vuonna 1795 julkaisee Bilmark väitöskirjan

"De regno Vestro-Gothorum in Gallia". Kuitenkaan ei ole syytä otaksua,

että Porthania olisi aine huvittanut tässä yhteydessä tahi että hän

edes olisi antanut jonkun oppilaansa tässä tarkoituksessa sitä tutkia.

Oikeana syynä aineen valintaan voisi ajatella olleen sen, että

Hermanrikin valtakuntaan kuuluivat useat pohjoismaiset kansat. On

kuitenkin myönnettävä, että niihin on pantu jotensakin vähän huomiota

ja Jornandeen kuuluisa kertomus noiden kansain nimistä on mainittu vain

viittaamalla Suhmin ja Thunmannin tutkimuksiin. Tämä on omiansa

kummastuttamaan, kun tietää, että Jornandeen kertomus, niinkuin tämä

kirjoittaja yleensäkin, oli ollut kiinteän huomion esineenä viime

aikain tutkimuksessa.[302] -- Mahdollisesti myöskin Porthan

ajatteli vain aineen yleishistoriallista puolta, sillä tällaisia

yleishistoriallisia aineita käsittelivät muutamat muutkin hänen

väitöskirjoistaan, kuten vastedes tulemme näkemään.

Nyt mainitut Porthanin tutkimukset, jotka olivat lähteneet vanhemmista

tutkimuskokeista, olivat verrattoman tärkeitä Suomen historian

käsittelylle. Tutkimuksillaan kansansa alkuperästä hän oli erottanut

sen historian ruotsalaisen historian yhteydestä ja asettanut omalle

pohjalleen. Tutkimuksillaan kansansa esihistoriallisesta tilasta hän

oli kumonnut Schlözerin käsityksen siitä, osottanut tällä kansalla

silloin olleen jotenkin korkean sivistyskannan. Se oli suuri askel sitä

kantaa kohti, joka alkoi ihailla tätä kansan muinaisuutta, valmistava

aste varsinaisen kansanhengen löytämiseksi sen historiasta. Tuo

tutkimus piti tarkoin silmällä eri elämän muotoja, voimatta tarkoin

tuoda esille sitä, joka niille kaikille oli yhteistä ja omituista.

Montesquieun, Humen ja useitten muitten oppineitten nostama

riitakysymys syistä, jotka vaikuttavat kansanluonteeseen ja

tapoihin, oli, niinkuin näimme, herättänyt innokasta huomiota noihin

asioihin. 1770 luvun lopulla käsiteltiin niitä Ruotsissa ja

Suomessakin innokkaasti ja parin vuosikymmenen kuluttua johtavat ne

kansanluonteitten kuvailemiseen ja tarkastamiseen. Epäilemättä olivat

Porthanin tutkimukset 1780 luvulta tämän ilmiön kanssa yhteydessä,

vaikka hän ainoastaan ohimennen on noita kysymyksiä yleisemmin ja

teoreetisesti kosketellut. Hän on vain saanut aiheensa asiallisiin

yksityistutkimuksiinsa tästä virtauksesta. Toisen aikakauden piti

tästäkin valmistustyöstä ottaa tulokset.