De Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu
ulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan
palvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen
kotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen
elämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen
sotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi
vuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta
Skotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta
Juhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen
luonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet
pian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan
sieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan
kuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.
Veljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli
oli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen
huonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut
vihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle
rahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului
hovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa.
Hän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa
neuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat
häntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan
surutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja
lyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka
jumaloi puolisoaan.
* * * * *
Komea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun
linnaan, missä illan kemut vietettiin.
Sali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit
tapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta.
Pitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla
varustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin
yläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas
samanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon
sukujen vaakunat.
Ruhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri
y.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat
kullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia
trapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: "hopeakirjaimilla
koristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset
sametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut
olivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä
verasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla
punaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä
puudamaskista tehdyt." Semmoinen oli se loistava seura, joka
juhlasalissa liikkui.
Herttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui
lavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille
paikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle
kätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit
muodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin
tanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.
De Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa,
korkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat
rinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille.
Keskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua,
koska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa
siihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.
Ritari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet
lavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.
Musiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen
herttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka
turnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas
Jadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja
komean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne
vei neiden hänen paikallensa.
Kello oli pian yhdeksän. Jadviga nousi äkisti ja teki lähtöä.
"Mihin nyt?" kysyi ritari teeskennellen.
Jadviga viittasi vaan kädellään ja kiiruhti tiehensä.
"Suokaa anteeksi, ruhtinatar", virkkoi de Montaigne suudellen hänen
kättään, "tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia."
"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä", virkkoi ruhtinatar
nyykähtäen hänelle armollisesti. "Tervetullut takaisin."
De Montaigne hämmästyi Katarinan vastauksesta. Tiesikö hän mitään?
Ritari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä
väliä; sali oli täynnä ihmisiä.
"Mitenkä minä saan naiset erilleen?" mutisi hän kulkien kiertoportaita
pihaan. "Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole."
Tultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan
pienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen
tunnussanan. Pekka seurasi häntä.
"Onkos sinulla aseet?" kysyi ritari, jolla oli miekkansa vyöllä.
"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja
pistooli", vastasi Pekka.
"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän,
riennä oitis esiin."
De Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä
huomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.
"Kuka olette, kaunoiseni?" kysyi de Montaigne kohteliaasti.
"Jadviga, herttuattaren seuralais-nainen", vastasi toinen.
"Hyvä, ett'ei Aronin tytärtä näykkään", ajatteli ritari.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He
rakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä
kauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan
isällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga
vaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin
Juhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan
seuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi
olevan kuoleman kourissa.
De Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan
jos mahdollista jo seuraavana päivänä.
Jadviga kiiruhti linnaan omaa tietänsä.
Tultuaan Pekan luo, kysyi de Montaigne jättäen hälle pistooliparinsa.
"Näitkö ketään?"
"En, herra!"
"No hyvä, seuraa minua!"
"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei
kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.
* * * * *
Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka
esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.
"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja
arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta
kun parempi ilmestyy... Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon
kostaa, ja kostoni on oleva kova!"