Puolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo
muista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä;
lyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei
ainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.
Siinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan
tiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia,
jotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden
merikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät
itsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja
salaperäistä oli kuitenkin aina heissä.
Heidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä
aamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan.
Paitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen
näppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta
siinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi
kansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin
luultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän
laitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten
lieneekään ollut?
* * * * *
Vuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä
milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa
pitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa,
Puolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus
oli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta;
tuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan
Italiankin lapsia.
Herttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä.
Semmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen
turnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin.
Ruhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat
tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen
ulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut
taitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes
turnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät
tuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.
Turnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne,
ratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja
riensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui
eri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan
notkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi
hehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen
puolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä,
jolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin.
Mielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan
-- ja hänkin punastui.
Puolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan -- vaikka hän on enemmin
Pohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan
lumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan
mielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset
kasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.
Jadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä
keskeyttivät.
"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne,
jalo ritari! -- Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa --
tanssin kanssanne ensimmäisen hypyn."
Juhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka
nousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.
Mutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla
mielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne
vihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin
vavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat
hiljaa: "Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!" Vaan ei kukaan
huomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat
loppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.
Luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne
silmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa
keralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen
kaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita
voitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.
Nyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu,
pilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja
ritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.
* * * * *
Seuratkaamme voittajaa hänen matkallaan.
Aseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin
tuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia.
Kultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä
voiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään.
Ritari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea
höyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa
haarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi
ja tuli yksinäisemmille kaduille.
"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen", varoitti hän
aseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut
palvelukseensa Turusta vuosi sitten.
"Olen ääneti kuin kala", vastasi tämä.
Saavuttuaan Aron-mestarin talon eteen astui ritari ratsailta ja
kolkutti porttia kolmesti. Ämmä tuli avaamaan.
Etehinen osoitti vaan köyhyyttä, samoin seuraava huonekin, jossa vanha,
käyränenäinen ja laihasorminen Aron-mestari punnitsi unkarilaisia
kultarahoja. Hän ei ollut huomaavinaankaan tulijaa.
"Hyvää päivää, Aron", virkkoi de Montaigne, riisuen kädestään
hirvennahkaisen hansikkaansa. "Uh, kun alkaa jo väsyttää! Tämä hiiden
rauta-puku painaa paljon."
"Suokaa anteeks, herra ritari", virkkoi kultaseppä avaten oven, joka
vei sivuhuoneesen, "tulkaa tänne! Ensimmäinen huone ei ole
aatelismiehiä varten, se on verstani."
Toinen huone oli aivan edellisen vastakohta; pieni, mutta komeasti
sisustettu. Paksut itämaalaiset matot peittivät lattian, seinillä oli
kalliita kankaita, katosta riippui kymmenhaarainen kynttiläjalka.
Aron-mestari avasi huoneen nurkassa seisovan kaapin ovet ja otti sieltä
pienen hopeatarjottimen, jolla seisoi viinipullo ynnä pari pikaria.
"Maistakaamme Kypros-viinin jaloa nestettä", lausui hän vieraalleen,
täyttäen pikarit. Tämä totteli kehoitusta.
"Nyt asiaan!" sanoi ritari lähestyen kultaseppää, joka ahnain silmin
katseli kultaketjua. "Minä tarvitsen sata guldenia, tämä sormus maksaa
monta vertaa enemmän."
Hän näytti kultasepälle kallista timantilla varustettua sormusta.
Tämä säpsähti, mutt'ei ollut pitävinään väliä siitä.
"Hm!" sanoi hän tarkastaen sitä, "se on noin 80 guldenin arvoinen.
Minua ei haluta ostaa sitä tällä kertaa, olen par'aikaa rahan
puutteessa."
"Elä teeskentele, sä vanha viekas", virkkoi ritari luoden häneen
terävän katseen, "tunnen sinut ja sukusi liian hyvin uskoakseni sinua."
Aron oli kyllä tottunut kuulemaan pistopuheita, eikä vihastunut,
ainakaan kun hyvä kauppa oli tekeillä.
"Jumala auta! Minulla ei ole rahaa -- --."
"Ole joutavia", keskeytti de Montaigne siematen pikarillisen viiniä,
"pian rahat tahi menen jonkun muun luo."
Nyt oli Aron-mestari nopsa kauppaan ja maksoi tinkimättä arkustaan
vaaditut sata guldenia.
Samassa aukeni ovi. Erinomaisen kaunis mustaverinen, mustakiharainen
neito astui sisään ja tervehti ritaria.
Aron loi häneen ankaran katseen.
Neito nosti sormensa huulilleen ja nyökäytti päätänsä, ikäänkuin olisi
hänellä jotain sanomista. Ritari huomasi sen.
Samassa virkkoi isä muutamia sanoja oudolla kielellä ja neito katosi.
"Kukas tuo oli? -- kaiketi tyttärenne?" kysyi de Montaigne väännellen
viiksiään. "Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!"
"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin
pelejä valmistettaessa", vastasi kultaseppä hyvillään.
Ritari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä.
Aron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla
vilkaisematta sormukseensa.
"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan", virkkoi hän lopuksi, "mutta senpä
tähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa."
Kultaketjut kiilsivät hänen silmissään viehättävästi.
Juuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen
aseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua
pari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.
Aseenkantaja väistyi herransa viittauksesta tuonnemmaksi.
"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä
iltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille
sanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?"
De Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär
ennenkin oli häntä seurannut. "Hyvä", lausui hän lopuksi, "olen
paikalle tuleva."
De Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset
ajatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.
"Kuules Pekka", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, "tässä
on rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä
ratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit."
Pekka juoksi iloissaan tiehensä.
Tultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut
pieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.
Vaan ei hän pian saanutkaan levähtää. Joku kolkutti ovea.
"Käy sisään", huusi ritari.
Pieni ketterä palvelusneitsyt ilmestyi ovelle.
"Tule lähemmäksi, tyttöseni", virkkoi de Montaigne ystävällisesti,
"mitäs sulla on asiaa?"
"Olen herttuattaren kamarineitsyt", vastasi neito ujostelematta, ottaen
esiin pienen kirjeen. "Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille
myhäilee!"
De Montaigne pisti kultarahan tytön käteen.
"Tahdotko vastausta?"
"En; kirjeen lähettäjä edellyttää vastauksenne."
Tyttö poistui.
Ritari meni ikkunan ääreen ja luki seuraavaa:
"Herra ritari! Jos tahdotte kuulla sydämeni toiveen, totelkaa.
Tulkaa linnan puistoon tänä iltana yhdeksän aikaan. Ei kukaan
saa huomata teidän lähtöänne sinne."
Kirjeen alla ei ollut nimeä.
De Montaigne viskasi nauraen kirjeen pöydälle.
"Tuopa omituista, että tahdotaan tavata minua samalla paikalla ja
samaan aikaan. Kultasepän tytär on jo saanut lupaukseni, ja ehkä hänkin
kulkee lemmen asioissa. Minun täytyy keksiä joku keino, ett'eivät he
satu sinne yht'aikaa. Minun seikkailu-haluni on saattanut minut aika
pälkähäsen."