Ilta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa
venäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän
leiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.
Kaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui
avara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari.
Toinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.
Kuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät
löytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja
sen asukkaita.
Tottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen
uskollinen seuraajansa Feodor.
"No, mitäs nyt teemme?" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. "Täällä ei ole
muuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!"
"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on
seurata teitä."
"Olet kelpo poika", virkkoi luutnantti. "Hullupa olisinkin, ell'en
ottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen,
jonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini."
Samassa löysivät he polun, joka vei yhä syvemmälle metsään.
"St... minä kuulen askelia!" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan
taa. "Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!"
Ivanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän
eteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin
tarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski
luutnantti tuluksia.
"Ha, ha, ha nainen!... Kuka olet ja mistä tulet."
"Elkää tehkö minulle mitään pahaa..."
"Pääset vapaaksi, jos vastaat rehellisesti kysymyksiimme. Kuka olet?"
"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni
pakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista
olemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen.
Läksin nyt etsimään häntä."
"Vai niin. Ketkä ovat kumppalisi?"
"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta..."
Kivi putosi luutnantin sydämmeltä.
"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?"
"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis -- hänen
tyttärensä."
"Hyvä, mene tiehesi!"
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.
"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin
tuli!"
* * * * *
Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet
kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille
pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti
hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään
nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle
päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.
Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä
ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi
eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan
vyöhönsä pistoolit.
Pimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän
keskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa
pistooli kädessä.
Pian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen
palvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä
tarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.