Herra. Niin, ei täällä. Hän on jo marsinut kaupungista.
Rouva. Ei ole! ei...
Herra. Mitä! Onko hän vielä täällä?
Rouva. On, on!
Herra. Tässä kaupungissa?
Rouva. Tässä huonehessa.
Herra. Haa! Piru ja helvetti!
Rouva. Jos sen olisin tiennyt, niin olisin minä heittänyt hänet ulos
akkunasta!
Herra. Missä on hän kätkössä? Mistä löydän häntä? Onko hän ylisellä?
Rouva. Ei.
Herra. Niin on hän sitten kellarissa?
Rouva. Ei, Rietrikki, ei sielläkään.
Herra. No, saatana, missä sitten?
Rouva. Tässä huonehessa.
Herra. Täällä, tässä huonehessa?
Rouva. Niin, uskotko?
Herra. Sun rohkeutesi on tavaton... Missä on hän täällä?
Rouva (viittaa kaappiin päin). Tuolla.
Herra. Vastaa sanoilla... Minun silmäni kohta eivät eroita mitään.
Rouva. Hän on vaatekaapissa.
Herra (paljastaen miekkaansa). Jaa, herra luutnantti, saatte verellänne
maksaa...
Rouva (pidättäen häntä). Armas Rietrikkini, hillitse vihasi!
Herra. Sinun käy sääliksi? Sinä itket?
Rouva. O Jumala! Sinä sihot vaatteitani.
Herra. Teeskentele! Sinun ei käy häntä sääliksi, häntä, kavaltajaa!
Haa, päästä minua... Miekallani tahdon minä survaista häntä.
Rouva (päästää hänet irti). Tee se, jos sinua se huvittaa.
Herra (rientää kiiruhusti kaapin luo, avaa oven. Kun hän ei kohta löydä
luutnanttia, heittää hän vaatteita, mitä käsiinsä saa, toisen toisensa
perästä kaapista lattialle. Kaappi olkoon iso, jotta vielä vaatteita
näkyy, vaikka herra on sieltä heittänyt niitä, siinä järjestyksessä
kuin rouva).
Rouva (huutaen). Minun merinoni!
Herra. Minä kyllä löydän hänet. Missä on hän, missä?
Rouva. Minun Pariisinhameeni... Se likaantuu kohta... Oi Jumala!
Herra. Minä saan hänen kiinni, luota sinä siihen!
Rouva. Mutta Rietrikki! Oletko menettänyt järkesi... Mitä teet... Oi
uusi Pelerinini... Valkea huivini! -- Ei, tämä ei käy laatuun... O
Jumala! Musta Levanttiinini ja silkkihameeni... ja kappanikin... ei,
tämä on tosin hullua!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Eno, (joka edellisessä kohtauksessa on silmäillyt ovesta
ja kuullut puheen, astuu sisään).
Eno (tarttuu kiinni herraan ja purskahtaa nauruun). Mitä teet sinä,
mitä kujeita tämä en? Milläs Jetan vaatteet ovat sinua vihastuttaneet?
Herra. Päästäkää, Eno, päästäkää, te näette että minä olen vimmassa.
Eno. Kuten Don Quixote sodassa tuulimyllyjen kanssa.
Rouva (joka tällä välin on ruvennut kokoilemaan vaatteitaan, näyttää
enolle rypistynyttä hametta.) Oi, Eno, katsokaa! Mitä sanotte tähän?
Eno. Että se on huokeasti parannettu.
Herra. On, mutta minä tiedän lihapaikan, jota ei niin huokeasti pestä
puhtaaksi. (Rouva yhä kokoilee vaatteitaan ja järjestää niitä).
Eno. Minä sitä jo aavistin. (Herra pyrkii päästä kaapin luo, eno
pidättää häntä). Minä tiedän mistä nainen pitää. Tupakka on hänen
ihastuksensa.
Herra. Tupakka!
Eno. No, niin!
Herra. Mitä sillä tahdotte sanoa...
Eno. Semmoinen on nainen, minä tunnen monta tälläistä. (Vakavasti).
Sinä käskit minua kahden tähden yhtymisen vuoksi kovasti kieltää Jettaa
polttamasta tupakkaa, ja ennen kaikkea siitä piipusta, johon oli
maalattu Garibaldin kuva. Nyt saanen kysyä: Onko kieltosi ollut
miksikään hyödyksi? Sanoinhan sinulle että valkea polttaa. Te näette,
herra Pasha, mitä kielto olisi saattanut vaikuttaa.
Herra. Uneksinko? Kuka sitten salautuu tässä?
Eno. Herra Giuseppe Garibaldi.
Herra. Onko siinä perää? Onko se totta? Ja luutnantti?
Eno. Sen ymmärrät. Hän ei pässyt sisälle, syystä että Jetta silloin
poltti tupakkaa. Tässähän makaa käyntikorttinsa. (Ottaa ylös kortin).
Ohoh! niinpä on se musta kuin olisi ollut nokikolarin käsissä... Mutta
luultavasti on Jetta tulta saadaksensa pitänyt luutnantti Rosenia
sytykkeenä. (Herra silmäilee ilomielin korttia.) Savua on hän saanut
aikaan, mutta varsin vähäisen valkeaa. Jos nyt herra turkkilaiseni
menee vaatekaappiin ja sieltä löytää piipun, niin harmiksi käy vihansa,
hän häpeää, katuu kieltoansa ja syleilee lempeästi puolisoansa.
Herra (menee kaappiin, tuo esiin piipun niiden vaatteiden takaa, jotka
siellä vielä riippuvat.) Ah! totisesti! Minun Garibaldini on halki...
Sillä on poltettu... siinä on tuhkaa. Haa, nyt ymmärrän kaikki.
Eno. Nyt ymmärrät! Muistatko mitä äsken sanoin? puhuinko totta?
Herra. Te olette käytäinneet viisaasti, minä olin tuhma pukinpää.
(Kääntyy rouvaan, katselee häntä katuvaisesti, panee pois piipun ja
lähestyy hiljaan. Rouva samalla tavalla.) Suo minulle anteeksi!
Rouva. Anna minulle anteeksi, että tahdoin polttaa tupakkaa.
Herra. Tule minun syliini. Epäluulo on kadonnut.
(Syleilee).
Eno. Suokoon Jumala, ettei tupakka-luulevaisuus onneanne koskaan enää
pääsisi häiritsemään.
Herra. Oletko leppynyt?
Rouva. Oletko sinä?
Herra. Minä olen saanut henkeni takaisin.
Rouva. Tupakan-himo ei asu rinnassani, mutta, ystäväni, sinä ehkä
ymmärrät, että kieltosi sai himon minussa syntymään; ellet toiste enää
kiellä, en enää koskaan polta tupakkaa.
Eno (yleisölle). Te herrat aviomiehet -- ymmärrättekö? Oletteko nähneet
peilissä kuvanne? Tässä on teille peili! Katsokaa peiliin!
--l --b --s.