Eno. Oh! juhlapuvussa! ja näin aikasin aamulla?
Herra. Niin, eno! Minä olen vallan julmistunut päälliseksi! Minua
neuvottomampaa ei löydy! Tänään olen minä kutsuttu Hänen Ylhäisyytensä
luo. Kello 9, oi! jo ennen 9 tulee minun olla paikallani.
Eno. Mitä kummaa siinä? Siihenpä sinä olet tottunut.
Herra. Olen, olen, se totta on...
Eno. Mikä sinun siis nyt neuvottomaksi saa?
Herra. Oi Jumala!...
Eno (Silmäilee kelloa). Vielä ehdit sinä varsin hyvin; kello ei ole
vielä lyönyt.
Herra. Sen minä tiedän, mutta... Minulla on toinen syy...
Eno. Vai niin.
Herra. Minulla on...
Eno. Sano suoraan veli kulta! mikäs on?
Herra. Minä pelkään että...
Eno. Pelkäät, mitä?
Herra. Että... taivahan Jumala! Minä pelkään että rauhani, toivoni,
iloni ja henkeni, vieläpä menestykseni ja kunniani ovat perikadon
omana.
Eno. Ho perhana! mutta minä en ole mikään Solon enkä Bias; puhu siis
suoraan asia, minä en ymmärrä.
Herra. Te tiedätte... Minä en ole sukkamielinen...
Eno. Aha! joko pääsi?
Herra. Kun on nuoruutemme aika kulunut, kun 40 ikävuotta istuu
niskoillamme, niin saamme tarkoin pitää silmällä yhtä ja toista -- sen
olen havainnut.
Eno. Jumalan nimeen! mitä olet havainnut?
Herra. Ei, ei! ette minua ymmärrä. Minä en ole mitään nähnyt. Minä
tunnen perin pohjin vaimoni; hän rakastaa minua, hän on minulle
uskollinen, mutta, eno, hän on nuori ja -- -- siinä koko asia! Tämä
ajatus hirmuisesti häiritsee minun rauhaani. Nuoruuden ikä on
kevytmielinen ja nainen pysyy päälliseksi aniharvoin päätöksissään, hän
ei taitu, mutta hän taipuu, hän kukka, jota vähäinen tuulen leyhkä
turmelee.
Eno. Lakkaa puhumasta vertauksilla ja sano suoraan mistä leyhkä nyt
käy.
Herra. Naapurista.
Eno. Ahaa!... nuori luutnantti?
Herra. Niin!
Eno. Niin kuule sananen, joka kohta poistaa huolesi. Hänen rykmenttinsä
jo tänään täältä marssii.
Herra (innolla). Mutta, eno, hänen lähtönsä juuri minua huolettaa.
Eno. Mua sano sudeksi, jos sanaakaan tästä ymmärrän... Vasta nainut
mies, kaunis vaimo, eräs nuori luutnantti, joka saa miehen rauhan
katoamaan juuri kun rykmenttinsä kaupungista lähtee? Mitä tämä on?
Jompi kumpi on meistä hullu... sano sinä kumpi?
Herra. Minä, eno, minä!
Eno. Siltä melkein näyttää.
Herra. Tyhmänä aasina tulen minä tänään seisomaan Hänen Ylhäisyytensä
edessä, minä tulen häväisemään itseni, minä tiedän sen.
Eno. Niin, niin, kun tiedät sen...
Herra. Ymmärtänette, ettei rykmentin lähtö kaupungista minua huoleta;
ei, vaan jäähyväiset, jäähyväiset, eno! niistä pelko, joka syvästi
sydäntäni vaivaa!
Eno. Vai niin, sinun on surullista sanoa jäähyväiset hänelle?
Herra. Kenelle?
Eno. Luutnantille.
Herra. Ei, ei!
Eno. Kenelle sitten?
Herra. Oi, ymmärtäkää minua, eno! Minun on meneminen herttuan luo ja te
vetäydytte konttoriinne. -- Minulla on tänään tärkeä työ tekeillä,
mutta työhön tänään järkeni ei pysty, sillä alati tulen minä
ajattelemaan: Nyt tulee luutnantti Jetan luo jäähyväiset sanomaan;
Jetta on yksin, te ja minä olemme poissa... Luutnantti tulee, hän on
surullinen, hän puhuu liikuttavasti, kauniisti, hän saa kenties
Jetankin liikutetuksi... Tämä voi saada minut hulluksi. Luutnantti
tarttuu Jetan käteen, suutelee sitä lempeästi. Jetta luo alas silmänsä,
punastuu, tuntee jäähyväishetken surulliseksi, mutta makeaksi samalla.
-- Kun nainen senlaisia tunteita tuntee, on hän astunut ensimäisen
askeleen, hän ei voi enää puolustaa sydäntänsä ja... Jumala tiesi mihin
seikka päättyy.
Eno. Pirulla tosiaan on hyvä kuvitus! Äsken sanoit olevasi vapaa
luulevaisuudesta; nyt kun olen kuullut kaunista puhettasi, havaitsin
siinä olevan runsaasti turkkilaista kuvitusta.
Herra. Turkkilaisista älkää puhuko! Turkkilainen ei ole tyhmä, hän
kyllä tietää, mitä tekee. Hän vartioipi kuten mies ainakin vaimonsa
kunniaa. Turkkilaisilta voimme paljon oppia.
Eno. Saattaa olla, herra Turkkilainen! Mutta koska sinä, joka olet
kristitty, olet joutunut turkkilaisiin houreisin, niin koetan estää
luutnanttia tänne tulemasta.
Herra. Niin, niin, minä tykkänään toivottomuuteen joudun, ellei
luutnantin käyntiä estetä.
Eno. Mutta mitenkä?
Herra. Jettani pitää teistä, eikö niin? Hän kunnioittaa teidän
tarkkatuntoisuuttanne, hän seuraa teidän neuvojanne, jos te, eno,
kovasti kiellätte häntä vastaanottamasta luutnanttia.
Eno. Mitä? Kieltää?
Herra. Niin kieltää. Jetta tottelee teitä.
Eno. Onko Jetta sanonut mitään, josta voisi aavistaa että hän toivoo
saavansa tänään nähdä luutnanttia?
Herra. Ei.
Eno. Entäs luutnantti?
Herra. Luutnantti tulee, sen voin varmaan vakuuttaa. Upseeri ei heitä
tällaista hetkeä käyttämättä; hän ei hupaisempaa tiedä, kuin miellyttää
rouvia ja harmittaa miehiä. Ei, päästä vapaaksi hänestä voin ainoastaan
jäykällä kiellolla. Valtaneuvoksen luona viimein hän liehui Jetan
ympärillä, puhui tutusti ja vapaasti hänen kanssansa, saattoi häntä
ruualle -- ja siitä hetkestä saakka hän aina sivukäydessään silmää
tänne ylös ja tervehtii. Hän hymyilee silloin, hän vääntää ruumistaan
tuhansiin kummallisiin mutkiin, ja koskee siististi lakkiinsa. En ole
niin itserakas, että luulisin tervehdyksensä tarkoittavan minua. Hän
tulee, -- tulee kun tuleekin! Siis tekisitte varsin hyvin, jos
vakavasti kieltäisitte lapsellista Jetta parkaani vastaan-ottamasta
häntä; käyntinsä olisi minun kuolemani.
Eno. Keino on huono, se ei kelpaa.
Herra. Oi, eno, turhatko rukoukseni ovat?
Eno. Turkkilaiset tietäisivät syvempiä diplomaatillisia keinoja.
Herra. Eno kulta, noudattakaa pyyntöäni tässä. Minun täytyy nyt mennä
pois. Kun Jetta on pukeutunut vaatteisin, tulee hän varmaankin
luoksenne. Puhukaa hänelle isällisesti, vakavasti. Te tunnette tarkkaan
hänen. Valitkaa varoituksista parhaimmat, vakuuttavimmat, jotta
voisitte kukistaa hänen tahtonsa. Sanokaa etten minä soisi hänen tänään
ennen puolista nähdä vieraita. Käskekää hänen taipua siihen. Jos hän
rupee kysymyksille, sanokaa ettei hän millään muotoa saa vastaan-ottaa
luutnantti Rosen'ia. Sanokaa hänelle, että minä olen hiljainen ja
myöntyväinen, mutta että minulla on kiivas luonto, etten minä koskaan
lepy, jos hän minun poissa ollessani vastaan-ottaa tätä upseeria, joka
on viekaskielinen ja sukkela; sanokaa hänelle, että hän joutuu
onnettomaksi, että kun pitkämielisyyteni on loppunut, ei kiukkuni
rajoja tiedä. Sanokaa hänelle... Oi Jumala, nyt lyö kello 9.
Eno. Älä pelkää, minä kyllä...
Herra. Saatatte samalla sanoa...
Eno. Että sinä hiljastut.
Herra. Että jos minä tulen kotia...
Eno. Lähde nyt jo.
Herra. Ei, sanokaa ainoastaan...
Palvelija (tulee sisään). Vaunut ovat esissä.
Herra. Jumala! mitä pitää minun tekemän?
Eno. Mennä matkoisi kohta.
Herra (palvelijalle). Minä tulen (Hiljaan enolle). Eno minä luotan
teihin (menee palvelijan kanssa ulos).
Toinen kohtaus.
Eno (yksin).
Oi tuhma raukka! itse leikkaat vitsat
Ja luulet kiellon voiman suurimmaks'.
Et muista että meille paratiisin
Sai sulkeumaan he'elmä kielletty.
Tok' hävetä sä saisit, serkkuseni! --
On naimisliitto kuten arpajaiset,
Jos joskus joku siitä voiton saa --
Ja sen saa kymmenestä tuskin yksi --
Hän puolisonsa hyvin pitäköön
Ja käytöksensä olkoon kristillisen,
Jonk' asuu riemun rauha rinnassa;
Ja elköön Turkkilaisna väijykö
Hän viekkautta kaikin öin ja päivin.
(Kuulee lähimäisestä kamarista rouvan hiljaan hyräilevän laulua).
Hän noussut on. Oi kuule kuin hän laulaa?
Kuin lintu, jok ei tiedä surua,
Hän laulaa tervetulot aamuselle.
Se hyvä on, ken laulaa -- sanotaan. --
Vaan kummink' on hän tyttäriä Eevan
Ja Eevan halu he'elmään kiellettyyn
Myös asuu hänessä kuin useassa.
Ma koittaa tahdon; käärmehenä siis
Nyt luikertelen tähän paratiisiin,
Ja tiedän varmaan että serkkuni
Saa siitä passinsa kuin muinen Aatami --
En tiedä nyt kuin onnistuu se mulle,
Vaan toki keksin neuvon aikanaan;
Siis vallitkohon hetken tuoma neuvo.
Kah! tuolla tulee Jettaseni jo.
Kolmas kohtaus.
Eno, Rouva (aamupuvussa).
Rouva. Ah! herra Eno! hyvää huomenta!
Eno. Kiitos lapseni! Jumal' antakoon! Sinun poskes loistavat, sinun
unesi on ollut hyvä.
Rouva. Minun uneni on aina makea.
Eno. Siis et uneksi koskaan?
Rouva. Enkö! Minä näen unta pian jok' ainoa yö, vaikka unennäköni
tavallisesti ei ole mistään. Rietrikki on sanonut, että minä puhun
unessa, että suloisimmat ajatukseni silloin tulevat ilmi, että minä
vastoin tahtoani hänelle pakisen, mitä tahtoisin päivällä salata.
Eno (itsekseen). Se viekas kettu! (rouvalle) Siis ole varallasi.
Rouva. Ei hätää; jos jotakin tahdon salata, niin tiedän varmaan, ettei
unessakaan saada minua siitä puhumaan.
Eno. Vai niin! sinä tiedät sen?
Rouva. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.
Eno. Ei! Todellako ja millein se koe tapahtui?
Rouva. Viidentenä päivänä Helmikuuta.
Eno. Mitä?
Rouva. Ette taida enää muistaa, että silloin oli Rietrikin
syntymäpäivä? Aamulla varhain minä menin hänelle onnea toivottamaan.
Hän istui kamarissansa, missä ilon-loistavana otti minua vastaan. Minä
teeskennellen surullisuutta, sanoin hänelle: Rakas mieheni! Sinulta en
voi mitään salata; sillä minä kaikki sinulle unessa kerron. Olisin nyt
tahtonut sinua vähäisellä lahjalla ihastuttaa, mutta sen on sinulle
unilörpötykseni ilmoittanut. Tiedät siis minun tehneeni sinulle liivin.
-- Minä tiedän sen, vastasi hän. Sinä olet jo kaikki ilmoittanut. Oi!
huokasin minä -- olenko myöskin pakissut, että se on kaunistettu
uudemman muodin mukaan? -- Olet, olet puhunut kaikki, vastasi Rietrikki
-- En, en ole! huusin minä, -- minun uneni on valehdellut, sillä tässä
on lahja -- piipun koppa.
Eno. Sinä pikku veijari.
Rouva. Ja samalla laskin minä hänen eteensä piippu-kopan, jonka olin
salannut kädessäni selkäni takana, ja sanoin: Älä hylkää tätä piippua,
johon on maalattu Garibaldin kuva. Anna sen riippua rivin toisten
piippujen kanssa seinällä.
Eno. Sinäpä osaat! Mutta koska puhumme Rietrikistä -- sillä hän on
tosiaan vähän kummallinen. En tiedä mitä häneen on mennyt. Mahdotointa
on sinun arvata, millä hän nyt vaivaa itseään. Hän luuloittelee, näet,
sinä.
Rouva. Luuloittelee mitä?
Eno. Niin mitä! Mutta sitä en voi sinulle ilmoittaa.
Rouva. Oi sanokaa!
Eno. No niin! Miehesi käski minun sinua kieltää...
Rouva. Mistä?
Eno. Ei, ei! se ei käy päinsä. Hän on peräti hullu!
Rouva. Mutta, eno kulta, puhukaa!
Eno. Noh, kuule sitten... Ei, ei, minä en voi sitä sanoa!
Rouva. Te tahdotte saada minua uuteliaaksi! -- Joka kerran sanoo A:n
sanokoon B:nkin, ja olkoon alkamatta, mitä ei tahdo lopettaa.
Eno. Jos sanoisin sen, niin sinä nauraisit.
Rouva (laskien kätensä rinnalle). Minä vannon, että pidätän nauruni.
Eno. Noh sitten! Miehesi, rakas lapsi, on joutunut kummallisiin
houreisin. Hän pelkää sinulle käyvän kuten on käynyt monelle, jolle
kielletty hedelmä on mieluisin... Hän käski minun saarnata sinulle
viattomuuden arvoa.
Rouva. Mutta, eno, mitä on tämä olevinaan? Tähän saakka hän ei ole
minulta mitään kieltänyt... tahtooko hän nyt minulta jotakin kieltää?
Eno. Oikein arvasit, lapseni; mutta sinä olet ymmärtäväinen, sinä
tottelet häntä. Yhtä maailmassa hän sinulta kieltää; ja ellet tässä
seuraa hänen tahtoansa, niin syyttää saat itseäsi, sillä hänen vihansa
ei rajoja tiedä, eikä löydy rangaistusta niin suurta, jolla voisit
häntä lepyttää; kotirauha olisi silloin kadonnut, katumuksesi liian
myöhäinen.
Rouva (vähän närkästyneenä). No, mitä sanoi hän? mistä kieltää hän
minua? Vielä en ymmärrä mitään -- En salaa, että mielelläni tahtoisin
tietää, mikä seurauksissaan voi olla niin hirmuinen... Se mahtaa olla
jotakin kummallista!
Eno. Se kummallista on, sinä hämmästyt; minä itsekään en ymmärrä, miten
Rietrikki uskaltaa semmoista puhua. Hän kieltää -- --
Rouva (varsin uuteliaasti). Minua mistä?
Eno. Polttamasta tupakkaa.
Rouva. Mitä! minua! Tupakkaa? Te ilveilette! Niin, jos olisin
meri- tahikka sotamies.
Eno. Samaa olen minä saarnannut tuolle itsepintaiselle veitikalle.
Rouva. Mutta hän on sen ehkä vaan pilallansa sanonut.
Eno. Ei, ei ensinkään. Hän oli totinen, kuin totinen on; pilaa en
laisinkaan hänessä voinut havaita; hän vimmoissansa ei tahtonut kuulla
mitään.
Rouva. Mitä! mitä puhutte? Enkö pety, tekin olette varsin totinen!
Voisiko aavistaakaan sellaista mahdolliseksi ja todeksi? Tohditteko,
eno, malallanne vakuuttaa tämän todeksi?
Eno. Millä valalla tahansa.
Rouva. Ei, tämä on hullua hullumpaa!
Eno. Että hän hulluteli, sen sanoinkin hänelle suoraan.
Rouva. Ja kuitenkin?
Eno. Ja kuitenkin, vaikka minä naurusta olin melkein pakahtua, hän ei
nähnyt hulluuttansa.
Rouva. Mistä on hän nuo ajatukset saanut? Miten saattaa hän uskoakaan
että tupakka minua voisi miellyttää. Hän hourailee, hän unohtaa, että
minä olen nainen.
Eno. Se on mahdollista. Hän tyhjillä luuloilla itseänsä vaivaa ja
turhaan olen minä pyytänyt häntä miettimään seurauksia... Turhaan,
sillä hän oli kuuro; hän sanoi ainoastaan: Jos sinä vähimmänkään savua
vedät _tästä_ piipusta, jonka hänelle lahjoitit, niin sinun ei käy
hyvin, jos toisillakin polttaisit, niin on se verraton röyhkeys, jota
syvään saat katua.
Rouva (pilalla). Minä vapisen pelosta.
Eno. Hän turhilla luuloilla vaivaa itseään. Hän puhuu, nä'et taivahan
tähtien -- Mars'in ja Jupiter'in -- vaarallisesta yhtymisestä. Se
viettelee -- sanoo hän -- naisia ja pilkkaa aviomiehiä.
Rouva. Olisiko minulla aikaa semmoisiin?
Eno. Niin, sitäkin olen minä hänelle sanonut.
Rouva. Tahtoisinpa tietää milloin talollis-askareiden keskessä
saataisiin tilaisuutta ja aikaa sellaisiin.
Eno. Tottelevaisuuteen ja toimeliaisuuteen minä neuvon sinua. Onhan
sinulla ompelu-neuvot, tee työtä ahkeraan. Jos tahdot huvitella
itseäsi, niin löytyy muita keinoja. Tarvitset ainoasti lähestyä
akkunaa, kun rykmentti kohta kokoontuu kadulla, Nuori luutnantti
luultavasti tulee teille jäähyväisensä sanomaan; sinä saatat puhua
hänen kanssansa ja katsella paraatia. Tämä saa sinun ajatuksesi
kääntymään toisaalle. Minä tunnen sinua, sinä olet yhtä hyvä kuin
ymmärtäväinen. Jos Rietrikki vihastuu, niin tiedät mitä seuraa. Mutta
sinä voitat koetuksen, sen tiedän. Mars'in ja Jupiter'in yhtyminen ei
voi Jettaani mitään.
Rouva (silmäillen piippuja). Voiko semmoisia voimia uskoa luonnossa
löytyvän?
Eno (itsekseen). Ahaa! (Rouvalle) Kuka on tutkinut voimat luonnossa?
Naisiin vaikuttavat ne väliin pahasti; Ne saavat matkaan taudin, jota
vakava tahto yksin voi parantaa. Hyvästi! nyt täytyy minun lähteä.
Rouva. Turha pakina!
Eno. Ajattele siitä mitä ajattelet, mutta älä vaan tupakkaa polta.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Rouva (yksinään).
Jo kiusaa, harmia näin varhain aamusella!
Sanoa tätä hupaiseksi voi!
Mua Rietrikkini tahtoo koetella!
Vaan sitä en nyt huoli ajatella --
On hyvä luonto mull', on kirkas päivän koi!
(silmää piippuja)
Tuo piippu! oi, min sain ma kuulla täällä!
Se luultavasti pyhitetty on --
Se saastuisi, jos sitä sormen-päällä
Ma koskisin. Oi Herra hallitkoon!!
Vai niin! -- päin vastoin minä luulen,
Ett' ois se sille suuri kunnia
Ja Garibaldi kiittäisi, jos huulen
Hän väliin saisi naisen savuttaa --
Ei usein taivahalla tähtee kaksi,
Kuin nyt, saa toistansa kohdata,
Ei tuo ne naisille kartettavaksi,
Mi heitä miellyttääpi kiusalla.
Vaan minun Jumala loi varovaksi --
En mieti mitään, tahdon ommella.
(Ottaa ompelunsa, istuu tuolille akkunan viereen ja rupee ompelemaan --
Vähäinen äänettömyys -- laulaa sitten) --
Järkeä ei hourehella
Mua ei ne kiusoa.
Ilomielell' lainehella
Merell' elon purjehdella,
Se mun onnelliseks' saa.
Tok' asuu oma onni tupakassa,
Kosk' aina muistaa miehet piippuaan,
Ja Rietrik sanoo väliin tavallaan:
Jos savuja ei saisi ollenkaan,
En tietäis olevani maailmassa.
Tuot' ymmärtänyt en, se vähät mulle,
Ja vaikka savukin mun löyhkäs kasvoille,
Ei muuttunut mun siitä pahaks mieli,
Ma nöyryydellä kannan ristini,
Kun savu seinät, vaatteet turmeli
Ja kaiken karkealta tuntui kieli --
Mike' miehill' yksin piippu suotu on?
Jos mavulle on mitään tupakasta,
Miks' kielletähän naiset polttamasta?
Vaan tätä muu -- en minä -- aatelkoon.
(Ompelee ja laulaa).
Ma koitan, en, et enään saa
Mua tyhjä turhuus kiusata.
(Lankansa loppuu, ottaa uutta, -- silmää taasen piippuja).
Vaan toki, minun oikeen muistaessain,
Meksikon nainen tahi Madridin
Ei ainoasti seiso peilin eessä,
Vaan lepää usein piippu suussakin.
He ovat nuhteettomat tavoiltansa,
Se tietty on ja heit' ei soimata,
Vaikk' usein polttavat he miesten kanssa
Niin sikarii kuin piipputupakkaa; --
Vaikk' ei oo tapana tuo vielä meidän maassa,
Niin ansaitsisi kielto Rietrikin
Sen, että kerran koittaa tahtoisin.
Ei, ei! ma siihen liika hurskas olen,
Vaan nähdä suotakohon kumminkin
Min' näköinen ma olen piippu suussa. --
Näin tapana on polttaa Rietrikin.
Hän on niin totinen kuin piippu tuossa -- --
Vaan harmia ma saan, jos koittaisin.
(Istuu alas ja ompelee).
En tänään pelotta voi nähdä piippujansa,
En vapisutta niihin koskea.
Oi miehet, miehet! aina kiellollansa
Ne kaiken ilon meiltä karkoittaa.
(Ompelee kiivaasti, ikäänkuin vihaisesti).
Kas niin, kas niin! jo katkes neula, mutta --
Niin, teräs Englannin se oiva on!
Ma tänään olen varsin onneton.
(Ottaa esiin uuden neulan, pistää lankaa neulan-silmään ja laulaa):
Oi, lähet' uusi neula sinä tälle,
Ett' ainoan hän saisi savusen.
(Huomaa laulaneensa vääriä sanoja, oikaisee niitä).
Ja lähet' unen lohdutus nyt hälle,
Mi pyyhkii silmistä pois kyynelen.
(Nousee kiiruhusti ylös ja heittää vihoissansa ompelun tuolille).
Ma tosin hullu oon, ja, vaikka valvehella,
Niin järjetön kuin nukkuvainen on;
Jop' osasin ma piipun sovitella
Masaniellon kavatinohon!
Vaan tää on tosin kaikki noitumusta,
Ma lähellä jo olen turmelusta.
Emp' aatoksiini mitään muuta saa,
Kuin piippuja ja piippu-tupakkaa.
Mi hyöty lienee Rietrikille tästä,
Etten mä pääse kiusast' tupakan,
Ettei nyt lanka eikä neula kestä,
Etten ma voita mitään laulullan'?
Vaan tämä kaikk' ole asiansa
Ja totella on naisen kohtalo;
Ma huoli tästä en, se olkoon alallansa;
Ei kummempata ei, ei hullumpata o'e!
Ma nöyrä olen, olen hiljukainen,
Kun hyvyydellä mua kohdellaan,
Vaan suuttuneena olen kiukkuvainen
Ja jyrkästi ma vastarintaa paan.
Ois sata vuotta piiput paikallansa,
Miss' ovat olleet, saaneet ollakin,
En silmäillyt heit' oisi konsanansa,
Ja miekö heillä sitten polttaisin!
Vaan nyt kun Rietrik tuota tahtoo estää
Ma pian tahdon piippuin kimppuun päästä.
(Menee jäykästi piippujen luo, silmää varovasti ovelle ja on
ottamaisillaan kiellettyä posliinipiippua, mutta vetää kätensä äkkiä
takasin, ikäänkuin olisi polttanut sormiansa; nousee varpahille ja
hakee neuvottomana muitten joukosta).
Viides kohtaus.
Rouva. Piika.
Piika (tulee hiljaan kamariin, menee rouvan sitä näkemättä tämän selän
taa, ja sanoo kovalla äänellä): Rouva, rouva!
Rouva (kiljaisee pelosta ja kääntyy). Kuka se on? Sinä tulet hiipien
kuin kissa, mitä tahdot?
Piika. Vaatemyyjänne pyytää saada kukat hatustanne.
Rouva. Mikä kiirut niillä on? En niitä nyt huoli hakea. Minä sitten
panen sanan, mutta sinun ei niistä tarvitse ehtimiseen juosta
edestakaisin.
(Piika menee).
Kuudes kohtaus.
Rouva (yksin).
No vihdoin viimein! pannako oven kiinni? --
Ei, ainahan se epäluuloon vie -- --
(Hakee valiten piipuista).
Mi paras näistä nyt? Tuo kaikkein paras lie? --
Hyi, ei! Se musta on kuin takassa on hiili.
No toi? Ei, periä on täynnä pesä sen.
Tää sitten? Hyi, se rumaks' minun saapi.
Vaan tämä? Ei, se liian pienonen!
Kuin valitsen ma! Mitä miettimistä?
Ei, Garibaldi yksin ansaitsee
Sen, että nainen sillä polttelee.
Ma vähät huolin tässä Rietrikistä!
Ma arvaan syyn jo hänen kieltohon.
Ja maistanko ma tupakkata mistä,
Niin juuri Garibaldista se on. --
(Ottaa piipun, jolla on pitkä varsi, koristettu kirjavilla tupsuilla,
varovasti seinältä; on tupakoivinaan).
Ei, tää ei maistu miltään, tupakkata
Nyt piippuun pistää vähän tahdon ma.
(Ovelle kolkutetaan).
Ma hiljastunut oon, oi Jumala!
(Peittää piipuu ompelulla).
Seitsemäs kohtaus.
Rouva, Eno.
Eno (pistää päänsä ovesta). Oletko yksin, Jetta?
Rouva. Ihan yksin.
Eno (astuen kammariin). Eikö nuori luutnantti ole tullut tänne?
Rouva. Ei.
Eno. Sepä kumma! Minä tulin, lapseni, sinulle ilmoittamaan, että
rykmentti nyt par'aikaa kokoontuu. Et ikäväksy aikojasi sitä
katsellessa. Voi hyvin! (Lähtiessänsä pois luo hän silmänsä piippuihin,
sanoo itselleen) no, totta mar' se on jo hänellä.
(Nauraa hiljaan ja menee).
Kahdeksas kohtaus.
Rouva (yksin). Mitä huolin minä rykmentistä! Se kokoontukoon omia
aikojaan; minulla on käsillä hupaisempaa kuin sitä katsella (silmää
varovasti ympärilleen, tuo esiin tupakka-astian, ja ottaa piipun
ompeluksen alta).
Nyt katselevat kaikki sotilaita; --
Mull' o'o ei tilaisuutta parempaa;
Nyt tupakoida saanen rauhassa.
(Panee tupakka-astian ompeluksen päälle ja pistää piippuun).
Kas niin! vaan mistä saan nyt valkeata?
Ah! Se ken polttaa itse hankkikoon.
(Noutaa tulusneuvot, limpsiön ja taulaa, alkaa iskeä, mutta
tottumattomasti).
Yks', kaks'! Ai, ai! ma tottumaton oon,
En tulta saa, vaan isken sormiani.
Yhdeksäs kohtaus.
Rouva. Piika.
(Rouva salaa hätäisesti piipun selkänsä taa toisella kädellä, toiseen
taasen tulukset; astuu tuolin eteen, jottei piika voi nähdä
tupakka-astiaa).
Piika. Herra luutnantti Rosen pyytää saada kunnian...
Rouva. Mitä! nyt! minä en voi häntä vastaan ottaa. Toisti.
Piika. Hän on juuri lähtemäisillään.
Rouva. Niin sano etten ole vaattehissa ja mene matkaasi.
Piika. Hän siinä tapauksessa pyysi minun jättää teille tämä
käyntikortti.
Rouva. Hyvä!