Kenties tämä kaikki on vain seurausta siitä elinvoimien
lisääntymisestä, mikä tavallisesti huomataan potilaassa, joka
onnellisesti on voittanut lavantaudin — vielä mitä? Tiedän vain sen,
että olen äärettömästi onnellinen, onnellinen korkeimmassa määrässä ja
oikeastaan ilman mitään syytä... Auringonpaisteisia päiviä, lämpimiä
tuoksuavia öitä, Veeran soittoa — mitä saatan enempää toivoa? En
huomaa, kulkeeko aika eteenpäin vai onko se seisahtanut. Minua ei
kiusaa kysymykset, sielussani on raukaista ja valoisaa. En lue edes
kirjoja päivisin: setäni iso-isä oli hienosti sivistynyt ja paljon
lukenut herrasmies, ja hänen suuremmoinen kirjavarastonsa, jonka
hän jätti jälkeensä, on nyt ladottuna vinnille, jossa hiiret sitä
ruuakseen käyttävät. Siellä vietän tuntikausia järjestellen ja latoen
kirjapinkkoja ja käsikirjoituksia; minua huvittaa uppoutua korviani
myöten tuohon ammoin sitten häipyneeseen elämään, jossa Voltaire
elostelee sulosovussa puhdasoppisten pyhimysten elämäkertomusten
kanssa, Rousseau maaorjuuden puolustajain, "Les liaisons dangereuses"
Tuomas Kempiläisen parissa — elämään, joka on samalla julmaa, naiivia,
nautinnonhaluista ja hempeämielistä.
Natasha on tuonut koko joukon sairaita luokseni. Hän tuntee koko
kylän ihmiset, ja kaikki ovat hänen ystäviään. Hän seuraa minua
kiertokävelyilläni ja auttaa minua lääkkeiden kantamisessa. Hänen
suhteessansa minuun piilee jotakin omituista: hän koko ajan ikäänkuin
tutkii minua, puolittain odottaen minulta jotakin, etsii keinoa
itse lähetäksensä minua. Ehkä toisekseen erehdynkin, mutta kaikissa
tapauksissa — kuinka ihanat silmät hänellä on!
Hänen keskustelustaan leyhii vastaani jotakin hyvin vanhaa, mutta
samalla erittäin hyvää; hän haluaa tietää mielipiteeni talonpoikiemme
maanomistusoloista, minkä merkityksen minä annan lahkolaisuudelle,
pidänkö kapitalismin kehityksen Venäjällä mahdollisena sekä
toivottavana j.n.e. Ja hänen kysymyksistään kuultaa esiin, että
hän varmuudella luulee noiden seikkaan täytyvän suuresti huvittaa
minua. Ja huvittavathan ne, vaikka minun — pysyäkseni totuudessa —
täytyy tunnustaa, että nämä keskustelut ovat minusta aika rasittavia.
Luen vallan mielelläni kirjan, joka esittää jotakin uutta vasta
kosketellussa suhteessa eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että
keskustellaan siitä. Mutta kernaimmin suon kysymyksen minuun ja
seuratovereihini nähden pysyvän kylmänä, teoreettisena kysymyksenä,
joka ei saa liikuttaa mieltämme enemmän kuin kysymys fagocytos-teorian
perusteellisuudesta tai Altmann'in hypoteesin todenmukaisuudesta.
Natasha sen sijaan puhuu kaikesta teennäisellä paatoksella, ja se
saattaa minut pahalle tuulelle. Vastailen vastahakoisesti ja käännän
keskustelun muulle alalle.
Paitsi sitä tuntuu minusta usein puheleminen hänen kanssaan
rasittavalta toisessakin suhteessa: hän tietää että minä olisin ollut
tilaisuudessa jatkamaan lukujani yliopistossa, olisin voinut päästä
hyvään virkaan — mutta antausin sen sijaan semstwolääkäriksi. Hän
kyselee minulta toimistani, suhteestani talonpoikiin ja hän harkitsee
tuolla kaikella olevan syvällisen, siveellisen pohjan. Hänen puheessaan
esiintyivät usein sanat: "velvollisuus kansaa kohtaan", "päämäärä",
"aate". Nuo sanat leikkaavat korvaani kuin tylsän naskalin kirske lasia
vastaan.