Helsingissä,
Kustantaja tuntematon,
1903.
Kasatkinon maatila, 20 Kesäk. 1892.
On kello kolmen aika yöllä. Vielä nytkin soi korvissani tyttöjen
iloisia ääniä, hillittyä naurua, kuiskeita... Tytöt ovat jo aikaa
sitten menneet pois ja huoneessa on hiljaista, mutta itse ilma juuri
kuin henkii vastaani tuota nuorta, ailahtelevaa iloa, ja minä hymyilen
tahtomattani. Seisoin kauan aikaa ikkunassa heidän lähdettyään.
Aamu jo alkoi sarastaa. Puutarhan pimeissä, kasteisissa tiheiköissä
vallitsi syvä hiljaisuus; jossain kaukana, riihen luona, kuului
koirain haukuntaa... Hiljainen tuulahdus leyhähti, ja lehmuksen
latvasta irtausi pieni, kuiva oksa, joka verkkaan, heilahdellen putosi
lehtikujan käytävälle; märkien pähkinäpensaitten tuoksu virtasi
vastaani. Kuinka ihanaa! Katselen katselemistani, enkä saa sittenkään
kyllääni. Sielun täyttää hiljainen, häirimätön onnellisuus.
Kaikki on niin herttaisen tuttua ympärilläni — puitten hahmopiirteet,
liiterin olkikatto sekä vesitynnyri lehmuksien alla. Enkö tosiaankaan
ole käynyt täällä kolmeen vuoteen? Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt
kaiken tuon eilen, ja kumminkin — miten hitaasti aika on kulunut...
Paljon iloisia muistoja eivät ne tarjoa, nuo eletyt kolme vuotta.
Istua kuurullansa koterossaan ja katsella huolestuneena ympärilleen,
nähdä uhkaava vaara ja tietää, että ainoa pelastus on häviämisessä
mitättömäksi raukeamisessa niin ruumiin kuin sielun puolesta, ettei jää
ihmisestä jäljelle mitään — saattaako semmoisen vakaumuksen varassa
elää? Surullista on tunnustaa, mutta juuri sellaisessa mielentilassa
olin elänyt koko nämä kolme vuotta.
"Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta? Ennemmin olkoon aika
riippuvainen minusta!" Nämä Basanovin [päähenkilö Turgeniewin
romaanissa "Isät ja lapset"] ylpeät sanat johtuvat usein mieleeni.
Siihen aikaan löytyi ihmisiä, Siihen aikaan löytyi itseluottamusta.
Mutta minä näköjäni uskon vain yhteen asiaan — ajan kukistumattomaan
valtaan. "Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta!" Miksi? Se ei
anna mitään _vastausta_, se sieppaa sinut vain salaa ja ohjaa sinne,
mihin se tahtoo. Hyvä jos tienne, sinun ja ajan, käyvät yhtä suuntaa.
Entä muussa tapauksessa? Ei ole sinulle huojennukseksi, että näet
kulkevasi toisin kuin itse tahtoisit, ei auta, että koko olennollasi
ponnistelet vastaan — aika se kumminkin menettelee kanssasi niinkuin se
tahtoo. Siltä juuri oli minusta tuntunut kaikki nämä vuodet. Raskas,
kuollut ja pimeä aika ympäröi minua joka puolelta, ja minä näin, että
sillä oli pahoja aikeita sitä kohtaan, mikä minulle oli kalliinta, että
se repi maahan koko maailmankatsomukseni, koko henkisen elämäni...
Se, mikä ympärilläni tapahtui, antoi vain tukea sille mielipiteelleni,
ettei pelkoni ollut turha, että ajan valta on peljättävä valta, jota
vastaan ihmisvoima ei mahda mitään. Mikähän ihme lienee niin vähässä
ajassa saanut niin täydellisen, niin yleisen mullistuksen aikaan?
Loistavimmatkin nimet olivat äkkiä tummuneet, ylevimmätkin sanat
olivat muuttuneet joutaviksi ja naurettaviksi, eilisen sukupolven
sijaan oli tullut uusi, ja tuntui vaikealta uskoa, että juuri
eilispäivän miesten nuoremmat veljet tosiaankin muodostivat tämän uuden
sukupolven! Kirjallisuuden alalla oli paraillaan tapahtumassa yleinen
rintamanmuutos, joka kehittyi verkkaan mutta yhtämittaa. Eikä tämä
muutos ollut ainoastaan joittenkin uusien periaatteiden omistamista
— ei läheskään! Asia oli varsin selvä: se oli luopumista, luopumista
joukottain lipusta ja — mikä pahinta — että se tapahtui tiedottomasti.
Kirjallisuus pilkkasi visusti kaikkea mikä menneisyydestä oli hyvää
ja valoisaa, mutta teki sen lapsellisen suorasti, huomaamatta sitä
itsekään ja luuli sillä kannattavansa määrättyjä traditsioneja.
Tahraton lippu, jonka suojassa se ennen oli taistellut, oli aikaa
sitten vaihdettu likaiseen retkuun, mutta siitä huolimatta kantoi se
tätä saastuttamaansa voitonmerkkiä ylpeästi, kantoi riemuiten sitä
juuri kuin sotamerkkiä, jota lukijan oli seuraaminen. Kuollein sydämin,
vailla tulta ja uskoa lausui se jotakin, jota ei kukaan uskonut...
Jännittyneellä tarkkuudella olin seurannut kaikkia näitä muutoksia,
ja minä olin suuttunut ihmiseen, joka niin nöyrästi ja tiedottomasti
kulki, minne aika hänet vei. Mutta samalla en voinut olla huomaamatta
sitä omituista kieroutta, mikä omassa tilassanikin oli vallalla:
koettaissani epätoivoisilla ponnistuksilla pysytelleitä ajan
_yläpuolella_ (juurikuin se olisi mahdollista!), kohdatessaan
epäilyksillä jokaista uutta virtausta, pysyin itse liikkumattomana
kuten kuollut. Oli se vaara tarjona, että muuttuisin joskus ennen niin
"voitonylpeän laivan täysin hyödyttömäksi sirpaleeksi". Minä takerruin
yhä pääsemättömämmin tuohon selviymättömään ristiriitaisuuteen,
tukahutin povessani katkeran itsehalveksumistunteeni ja tulin vihdoin,
kuten sanottu, siihen vakaumukseen, että häviäminen, todellinen
mitättömäksi raukeaminen oli ainoa pelastukseni.
En tahdo ruoskia itseäni, sillä en halua alentua valhettelemaan ja
liioittelemaan, mutta se täytyy minun tunnustaa, että sieluntila
semmoinen kuin minun ei ole omiaan kasvattamaan omanarvontuntoa.
Silmähdät sieluhusi — siellä on niin pimeä ja kylmä, ja niin inhottavan
surkea on pelkosi, jota tunnet ympäristösi suhteen! Ja sinusta
tuntuu, ettei kukaan ennen sinua ole mointa kokenut ja että sinä olet
kummallinen epäsikiö, nykyisen eriskummaisen ja hämärän ajan maailmaan
singahduttama... On, Jumaliste, raskasta semmoinen elämä!... Mutta
minä saavutin vihdoin onnen; ja tasapainon työssä, ja semstwolääkärinä
[vastaa lähimiten kunnanlääkäriä meillä] oli minulla paljon työtä,
varsinkin viime vuotena — raskasta ja vastuunalaista työtä. Sitä juuri
minä tarvitsinkin: kiintyä koko olennollani työhön, _huumautua_ siitä,
unhottaa itseni täydellisesti — se tuli nyt päämääräkseni.
Virkani oli nyt loppunut. Se: päättyi odottamatta ja varsin
kummallisesti. Melkein vasten tahtoani oli minusta tullut jokin
_enfant terrible_ ["hirveä lapsi" — käytetään henkilöistä, jotka
suorasanaisuudellaan tuottavat harmia puoluelaisilleen] semstwoni
piirissä. Upravan (rahatoimikamarin) puheenjohtaja ei voinut kuulla
nimeäni mainittavan joutumatta kovaan mielenkiihkoon. Sitten puhkesi
nälkäkuume raivoamaan; minä taistelin neljä kuukautta yhteen
menoon tyyfusepidemiaa vastaan, kunnes se huhtikuun lopulla kaatoi
minut itsenikin tautivuoteelle, ja kun jälleen tulin terveeksi...
osottaiksen, ettei minua enää tarvittu. Asiat kehittyivät semmoisiksi,
että minun oli pakko pyytää virkaeroa, ellen tahtonut, että minua
syljettäisiin vasten silmiä. Saratovin juttu ei ollut hetikään mikään
yksinäinen ilmaus... Voi, kannattaako noita enää muistella!... Otin
eron ja matkustin tänne... Täällä tahdon unhottaa kaikki!...