Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.
Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle
tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan,
suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan
vaaleata tukkaa.
"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä
kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät
niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä
kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän
puolestanne".
Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä
virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään.
Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi
lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut
hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän
sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".
Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän,
tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti,
mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea
oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.
Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka
oli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle
niin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea
oikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi
ovea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa
juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.
Dorotea meni kirkkoon.
Kuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä
viheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät
söivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen
puhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli
niin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut
puettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja
hänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta,
sinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa
silloin kun pappi alkaa puhua.
Poissa oli Dorotean suru.
Hänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi
istunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli
hiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa
itsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi
laulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin
juossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa
kukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa
ohuet valkoset pilvet kulkivat.
Kuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa
kirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen
perään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän,
lapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.
Silloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina
kädessään.
Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi
ystävällisesti. "Hyvää huomenta!"
"Anna minun olla rauhassa", mutisi eukko äreästi, "mene tiehesi ja anna
minun olla rauhassa!"
Missä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen
sieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui
hiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa
oli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja
astui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän
pystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja
saivat hänet aivastamaan.
Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän
meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:
"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat
minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", -- hän tarttui emännän
käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan
suustaan -- "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja
osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako
minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni
kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä
ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"
"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean
kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä
mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset
kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia
konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien
haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" -- tässä sähisi
hänen äänensä kuin käärmeen -- "muusta tuttavuudesta en minä tahdo
tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin..."
Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän
ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti
päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä
seurasi läähättäen häntä.
Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen
poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut
vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa
tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen
sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi
itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta,
ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä
rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi
ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes
takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?
Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän
muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen
ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa
kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton,
kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt
luettavaansa. Mutta sitten hän luki:
"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä
häntä päähän".
Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen
poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.
Hän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se
oli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.
Nyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät
olivat vähän punaset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa
ja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales
maahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.