Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli
ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies.
Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä
myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä
oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli
häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti
korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella,
niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen
hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille:
»carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä
nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi
varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti
häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.
On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa
vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää,
hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen
tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa;
toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni
aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki,
minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen
pukeutuu okaisiin... Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka
hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan
hyväntahtoista laadultaan.
Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei
hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina
sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä,
jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt
häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden,
joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman
avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai
katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti
huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.
Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota
on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä
oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet,
pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä
luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta
tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia
liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja
toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan
kiillon.
Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta
niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta
pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella
»teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta
terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja
ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.
Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle
joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan
reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen
joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones,
tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen
messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita
sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta,
olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana
kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän
illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen
lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.
Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater
Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen
lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan,
muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.
»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän
päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta
arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää
Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista
keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene
parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä!
Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei,
se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»
Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan
kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista
vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä
tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä
haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi
merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä
suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.
Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän
suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän
vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.
Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater
Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että
monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja
että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin
saavutettava päämäärä maan päällä.
»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.
»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja
lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen
sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja
lämpö yhtyvät auringonsäteessä.
»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja
koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä
sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»
»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi
Tomasillo.
»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä
nokkaviisas», tiuskasi pater.
»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater
Nolasco?» vastasi poika.
»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo.
Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän
ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet
paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa.
Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska
muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta
myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva
sinusta pitäisi tulla.»
»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että
taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon
vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»
»No, mitä vaaraa siitä olisi?»
»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä
rakastan vaaraa, pater Nolasco!»
»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu.
Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut
sikopaimenekseen.»
»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin
sikoja? Paimentakoon itse!»
»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä... Etkö
tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»
»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea
nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos
täytyy kuolla — olkoon menneeksi!... Mutta minä en kärsi, että minua
haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun
viljeltiin tomaatteja.]
»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään
mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne
itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut
korvistasi takaisin. Muista se!... Olenhan niin moneen kertaan juossut
edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin!
Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni
Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»
Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan,
josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin
soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan
isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi
_quarteronin_ arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo
suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.
»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa
tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi,
seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi
jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää
silmään».
»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on
olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja
kuninkaan hovi».