I.

Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia

illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan,

jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa

ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto

ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä

lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa,

työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin;

päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin

olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen

työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun

havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu,

mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen

kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin

ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa

maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät

aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa

aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin

eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä

odottaa...

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä

merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa

nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan

kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa.

Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen

ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon

käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat

hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen

oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi

matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka

eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän

katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha —

niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä

siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten

muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä.

Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön,

asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin

vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on

samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin

on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan

tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin

siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan

perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa

hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän

isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään

onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla

ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei

koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä

vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei

köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen,

aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto

oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli

tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon

ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa;

eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä,

kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut

totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä

oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen

vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton

taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa

tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan

koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän

ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta

armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista

nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka

olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja

hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen

kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä

mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset,

mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä.

Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän

hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken

paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin

etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla

hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla

heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka

niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne

sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea

antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset

hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti

voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin

aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti

ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat

yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo

carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin

nähden.

Dolores parka! · 第 6 / 19 题