Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia
illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan,
jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa
ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto
ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä
lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa,
työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.
Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin;
päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin
olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen
työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun
havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.
Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu,
mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen
kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin
ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa
maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät
aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.
Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa
aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin
eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä
odottaa...
Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä
merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa
nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan
kuokkia ja lapioita.
Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa.
Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen
ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon
käyntiä.
Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat
hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen
oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi
matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka
eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»
Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän
katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.
Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha —
niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä
siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten
muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä.
Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön,
asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin
vieville portaille.
Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on
samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin
on käytävä pihalta.
Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan
tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.
Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin
siihen suinkin mahtui.
Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan
perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa
hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän
isoisää vastaan.
Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään
onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla
ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei
koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä
vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei
köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».
Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen,
aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto
oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli
tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon
ainoat maksavat vuokralaiset.
Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa;
eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä,
kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut
totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä
oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen
vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton
taipumattomuudeksi.
Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa
tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan
koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän
ottaisi ylleen.
Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta
armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista
nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka
olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!
Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja
hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen
kirjoittaa kuin paperilehdelle.
Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä
mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset,
mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä.
Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän
hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken
paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin
etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla
hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla
heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka
niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne
sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea
antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset
hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti
voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.
Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin
aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti
ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat
yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo
carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin
nähden.