I.

Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaissaan.

Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,

jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean

liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi

ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen

korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen

pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla

ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitte se pienoinen

naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.

Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun

niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,

sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommelluine silkkikukkineen.

Vaan kiessit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi

maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja

majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on

tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.

Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä

kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta

minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka

seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän

ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä

on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri

nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan

kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on

siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti

hyvästelevät häntä, ja akkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät

pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,

ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja

kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä

pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia

katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois

silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa

heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe

häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.

Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan

kyynelet silmistään.

"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä

suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."

"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.

Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."

"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta

totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt

on menossa. En maar."

"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juuri olisi menoakaan",

virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään

ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,

sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset

häviävät puotiin.

Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen

oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin

pelkää, niin pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan

Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi,

sillä siksi juuri kaikki ihmiset tahtovatkin vain näyttää hänelle,

etteivät he ole niin vaarallisia.

Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia

kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki

hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja

suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyvät ja kaulaliinan

ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja

pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan

alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.

Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei

sitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko

matkan. Vaan kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta,

käsittääkö tämä oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee.

Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden

peninkulman matka hyvillä kiesseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi

näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla

oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt

kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?

Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli

valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin

kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä.

Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa

nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee

ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.

"Oikeastaan se se on harmillista, kun sinä olet niin herttainen",

sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja

se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut

ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut

ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun

poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön,

joka ei ollut saanut kasvatusta, eikä omannut erityisiä lahjoja, eikä

edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.

Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin

pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä

kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei

tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän

hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään millä perustaa kotia.

Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat

autetut.

Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on

hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten

tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä

puhuu siitä mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se

on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.

Ja mitäpä siitä jos hän oli odottanut, että Maurits tällaisena

päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan

toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits

ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.

Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen

on se mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla

ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän

omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita

ja on hänellä osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea

perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä

enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi

tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voi testamentata kaikki

muille.

Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits

vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari

voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan

toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei

ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että se

mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän

punaista. Sitäpaitse hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen

mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei

eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen

pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh,

ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno

sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.

Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas

kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan

ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen

kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja

kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadaksensa

jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä,

pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan

siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän

eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria

kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan

ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä

pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari

oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen

osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut.

Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin

torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle

oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä

ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.

Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.

Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän

sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien

vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran

kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja

vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja

koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja,

sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.

Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat

kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri

pyörähyttää hevosen pihaan.

Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja

eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä

ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti

hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän

tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei

voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.

Ja siinä se nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukin patruuna

Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta

säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko

kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja

hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää

hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi

Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet

Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta

nähdäksensä vain sulhoaan, joka laajassa kaaressa lennätti hatun

päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta,

jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja

eläköön huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.

Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan

sentään, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin

tuo olisi sopinut mainiosti. Se näytti kyllä juhlalliselta, kun

hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui

kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen

esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna

Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa

ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta

otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor patruuna

ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt

eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui

huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota

sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin

ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor

patruunan mieliksi.

"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja

tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan

vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."

Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken.

Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle

suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin

suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat

kuin pingoitetut remmit maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on

taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.

Ja hän tulee sisälle, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä,

puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä

sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin

jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian

vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.

Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan,

vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea

leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.

Mutta sittenkun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on

mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.

Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää,

että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei

tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä

kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi siitä,

että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka

jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko

tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle

alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa:

"Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen,

alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto

hyödyttäisi?"

He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä

heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole

millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä

asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.

Silloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta.

Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein

huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on

nyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia

rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että

hän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan

niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi

kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää

seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?

Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin

hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun

tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja

ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee

mielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän

ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.

Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt

kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa

oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne

morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.

Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän

itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää

leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli

mistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi

sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian

ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt

olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty

tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian

kahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut

vaarallinen. -- Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta

ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo

kiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin

kaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen

ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen,

patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!

-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan

nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin

häkkikärreille!

Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin

Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi

hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa,

ettei Maurits siitä pitäisi.

Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut

Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa

hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:

Kohosi koira vuorille

Ja haukkui koko Ruotsille,

Sen nimi on kuin sun,

Sen nimi on kuin mun,

Kuin kaikkein mailman ihmisten.

Mi nimi sen?

Se _Mikä_ on.

Se arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli

tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä"

koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi

Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa

kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.