Toivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena,
soisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja
pimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä
valoisan, lämpimän vuodenajan.
Ennen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka
verantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine,
vaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin
harvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin
heittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat
kaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.
Muista kesistä muistuu mieleeni apilaspellot ja koivulehdot, tai
astrakaanit ja marjapensaat, mutta tämä kesä on saanut sävynsä
köynnösruusuista. Nuo vaaleat arat nuput, jotka eivät sietäneet
tuulta eikä sadetta, keveästi huojuvat, helakan vihreät vuosivesat,
pehmeästi kaartuneet rungot, tuo suunnaton kukkarikkaus, iloisesti
hyräjävät hyönteiset, kaikki liitävät mieleeni ja esiintyvät upeassa
loistossaan, kun muistelen mennyttä, hienon hienoa, arkaa kesää.
Nyt kun työaika on käsissä, kysytään minulta usein, kuinka olen
kesäni viettänyt. Silloin soljuu muu kaikki mielestäni ja tuntuu kuin
olisin istunut päivät pääksytysten verannalla köynnösruusujen parissa
ja hengittänyt tuoksua ja päivänpaistetta. Mitä minä sitten tein? Oi,
minä katsoin, kuinka muut tekivät työtä.
Siellä oli pieni verhoojamehiläinen, joka hääri työssä aamusta iltaan
ja illasta aamuun. Pehmeistä, vihreistä lehdistä sahasi se terävillä
leuoillaan pienen, soman suikaleen, kääri sen kokoon, niinkuin
kääritään oikea tapetti, ja kallista kuormaansa pusertaen puoleensa
liihoitteli se pois puistoon ja laskihen vanhalle kannolle. Siellä se
sukelsi pimeihin käytäviin ja salaperäisiin sokkeloihin, kunnes se
vihdoin urkeni pystysuoran kaivoksen pohjalle. Sen tuntemattomassa
syvyydessä, minne ei muurahainen eikä tuhatjalkainen ollut koskaan
uskaltanut, se aukaisi vihreän lehtikäärönsä ja peitti roukkoisen
permannon mitä ihanimmalla matolla. Ja kun lattia oli peitetty,
palasi mehiläinen hakemaan uusia lehtisiukaleita verhotakseen
kaivoksen seiniä ja teki työtä niin innokkaasti ja reippaasti, että
kohta ei ollut ainoatakaan lehteä ruusupensaassa, jossa ei olisi
ollut soikeaa leikkausta, joka todisti sen täytyneen olla apuna
vanhan kannon kaunistamisessa.
Eräänä kauniina päivänä pikku mehiläinen muutti ammattiaan. Se
kaivausi syvälle jättiläisruusujen auki reposteltujen lehtien
lomaan, imi ja joi näissä kauniissa ruoka-aitoissa, minkä jaksoi, ja
kohta kun se oli saanut suun täydeltä, lenteli se oitis kiireesti
takaisin vanhalle kannollensa täyttämään äsken vuoratun kamarinsa
kirkkaimmalla hunajalla.
Mutta pieni verhoojamehiläinen ei ollut ainoa joka työskenteli
ruusupensaissa. Siellä oli myös hämähäkki, aivan verraton hämähäkki.
Se oli suurin kaikista näkemistäni hämähäkeistä, se oli kirkkaan
punakeltainen, selväpiirteinen risti selässä, ja sillä oli kahdeksan
pitkää puna- ja valkoraitaista jalkaa, kaikki yhtä siroa tekoa.
Olisittepa vain nähneet sen kutovan! Joka rihma vedettiin mitä
suurimmalla tarkkuudella, aina ensimäisistä alkaen, jotka vain olivat
tukena ja kiinnipitiminä, sisempiin, hienoihin kuvioihin saakka. Ja
jospa olisitte nähneet, kuinka se pysyttelihen kapeilla langoilla
iskiessään kiinni kärpäseen tai vaeltaessaan valtaistuimelleen verkon
keskeen, istuen sitten siinä liikkumatonna, kärsivällisenä odotellen
monta tuntia.
Tämä suuri punakeltainen hämähäkki voitti minun sydämeni. Se
oli niin kärsivällinen ja viisas. Joka päivä oli sillä pikku
kahakkansa verhoojamehiläisen kanssa ja aina erkani se rettelöstä
yhtä pettymättömän tyynenä. Mehiläinen, jonka matka kävi aivan
hänen verkkonsa vieritse, takertui kerran toisensa perästä
hänen verkkoonsa. Samassa se alkoi päristä ja potkia kuin hullu
rimpuillessaan hienossa verkossa, josta luonnollisesti oli
seurauksena, että se takertui yhä pahemmin ja pahemmin ja pian oli
sekä jalkoineen että siipineen kietoutunut limaiseen kudokseen.
Mutta niin pian kun mehiläinen oli upi uupunut ja hervoton, ryömi
hämähäkki sen luo. Se pysyttelihen aina tarpeellisen matkan päässä
ja antoi punarantuisen, upean raajansa äärimmällä kärjellä pienen
sysäyksen mehiläiselle, niin että se pyörähti ympäri verkossa. Ja
kun mehiläinen taas oli surissut ja riehunut väsyksiin asti, sai
se taaskin pienen mitä lempeimmän nykäisyn ja taas yhden, ja vielä
yhden, kunnes se pyöri ympäri kuin hyrrä ja oli kiukusta aivan
tunnotonna ja niin sekasin, ettei voinut puolustaa itseään. Ja
tässä pyörinnän huiskeessa punoutuivat häntä kahlehtivat langat yhä
kireemmälle ja kävivät viimein niin tiukalle, että katkesivat ja
kimalainen kimposi maahan. Tätäpä juuri hämähäkki oli tahtonutkin.
Ja tämä temppu toistettiin yhä uudelleen päivä toisensa perästä
niin kauan kuin hämähäkillä riitti työtä ruusutarhassa. Pikku
vuoraajamehiläinen ei oppinut koskaan karttamaan hämähäkin verkkoa,
eikä hämähäkki näyttänyt kertaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä.
-- -- --
Minä pidin todellakin niistä kummastakin, niin hyvin tuosta pienestä,
innokkaasta, karvaisesta työmiehestä kuin suuresta, viisaasta
vanhasta metsästäjästä.
Ei tapahtunut tiheään suuria sattumia talossa, jota köynnösruusut
kaunistivat. Säleaidan raosta näkyi pikku järvi tyynenä ja välkkyen
auringonpaisteessa. Se oli järvi, joka oli liian pikkuruinen
voidakseen vyörähtää vaahtopäin aaltoamaan, mutta pienimmästäkin
kosketuksesta tuikahti harmaasta pinnasta tuhansittain pieniä
säkeniä, jotka kimallellen leikkivät laineilla, ikäänkuin koko
syvyyden olisi täyttänyt tuli, joka ei voinut päästä esille. Ja niin
oli kesän viettokin siellä, se oli tavallisesti niin hiljaista, mutta
kun tuli pieninkin kevyt tuulahdus -- oi kuinka se silloin saattoi
säteillä ja välähdellä!
Eikä tarvittukaan suuren suuria asioita meitä ilahduttamaan. Kukka
tai joku lintu voi tuottaa meille hauskuutta moneksi tunniksi,
puhumattakaan verhoojamehiläisestä. En voi koskaan unohtaa, miten
sydämellisen iloiseksi se minut saattoi.
Mehiläinen oli ollut kuten tavallisesti takertuneena hämähäkin
verkkoon, ja hämähäkki oli kuten ainakin päästänyt sen irti, mutta se
varmaan oli ollut hyvin lujasti kiinni, niin että sen oli täytynyt
pyöriä tavattoman kauan ja oli siksi hyvin väsynyt ja lannistunut
pois lentäissään. Kumarruin katsomaan, oliko hämähäkin verkko hyvin
vahingoittunut. Onneksi ei se ollut, mutta sen sijaan nökötti
verkossa pieni keltainen toukka, pieni rihmanvahvuinen peto, joka
oli oikeastaan vain leukoja ja kynsiä, ja minä pelästyin, todellakin
pelästyin nähdessäni sen.
Enkö olisi tuntenut näitä toukohärän toukkia, jotka tuhansittain
kiipeävät kukkasiin ja piiloutuvat niiden terien väliin?
Enkö olisi tuntenut niitä ja ihaillutkin niitä maltillisia,
älykkäitä loiseläjiä, jotka istuvat piilossa ja odottavat,
vaikkapa viikkokausia, kunnes sattuu tulemaan mehiläinen, jonka
mustankeltaiseen turkkiin ne voivat kätkeytyä? Ja enkö tuntisi sen
viekasta tapaa, että juuri kun pieni kennonrakentaja on täyttänyt
huoneensa hunajalla ja sen pinnalle laskenut munan, josta oikea
hunajan ja kennon omistaja olisi kasvava, että se juuri silloin
ryömii munalle, istuutuen sille kuin veneeseen, innokkaasti
pidätellen itseään tasapainossa, ettei putoaisi hunajaan, johon se
hukkuisi. Ja mehiläisen kattaessa sormustimen muotoista pesäänsä
vihreällä katolla ja varovaisesti sulkiessa sinne pienokaisensa,
repii häijy keltainen toukka terävillä leuoillaan auki munan ja syö
sen sisällyksen, munan kuoren ollessa edelleen aluksena häntä itseään
peloittavassa hunajajärvessä.
Mutta sitten tuo kapea, keltainen levy vähitellen kasvaa suureksi ja
oppii uimaan hunajassa ja juo sitä, ja ajan jouduttua sukeutuu suuri
lihava kovakuoriainen mehiläiskotelosta. Mutta varmastikaan ei tämä
ollut pikkumehiläisen tarkoitus, ja kuinka näppärästi ja viisaasti
kovakuoriainen oli käyttäytynytkin, ei se sittenkään ollut muuta kuin
laiska loinen, joka ei sääliä ansainnut.
Voi mehiläiseni, oma ahkera pieni mehiläiseni, joka leijailet moinen
keltainen kuokkavieras turkissasi! Mutta kun hämähäkki nyt oli
pyöritellyt sinua, oli toukka kirvonnut irti ja pudonnut hämähäkin
verkkoon, ja nyt tulikin tuo punakeltainen jättiläinen ja antoi sille
piston myrkkykoukullaan ja muutti sen silmänräpäyksessä elottomaksi,
sisällyksettömäksi luurangoksi.
Mutta kun pikku mehiläinen nyt palasi, oli sen surina kuin
ylistyslaulu elämälle.
"Oi kaunis elämä", se sanoi. "Kiitos suuri siitä, että olen saanut
osakseni hauskan työn ruusustoissa ja päivänpaisteessa. Kiitän sinua
siitä että voin nauttia elämästä ilman pelkoa ja epäilystä. Hyvin
tiedän, että hämähäkit väijyvät ja kovakuoriaiset varastavat, mutta
minun osani on iloinen työ ja rohkea huolettomuus. Oi sinä ihana
elämä, sinä suloinen olemassa-olo!"