Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun
ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin,
tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset
vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun
nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä.
Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja
he tuntevat itsensä loukatuiksi.
Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea.
Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi
kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.
Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä
sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.
Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun
aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan
arkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli
joku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki
arkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule
toista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti
nähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat
tilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään
koristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että
hevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä
juhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.
Eikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta
seppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu
asiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa
mikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne
olisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä
saattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko
itkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne
odottavat Svartsjön kirkkomäellä.
Yhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan
nuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä,
ijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle
pukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen
ympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei
itke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan
tiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä
yhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat
kyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.
Ymmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon,
niin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo
Svartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin
heillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.
Mutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas,
huomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään
astu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti
arkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään
mieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta
kuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.
Täällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin
minä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina,
niin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne
ääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja
se mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä
on opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka
on unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja
siinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt
tervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin
ainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.
Kun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle,
seuraa jokikinen toimintaa.
Ettepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha
sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka
ja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka,
astelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu
hyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin
ulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee
hautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.
Sitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja
teitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki
kirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.
Mutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten
köyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen
muhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia
Svartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa
mahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka
lepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.
Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan,
raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään,
kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja
painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.
Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon,
paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin
ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis
koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut,
eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen
hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää
tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne
vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.
Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on
onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen
keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea
tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.
Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu,
otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille
multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.
Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen
kohti kuolemaa."
Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan
seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen
täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin,
vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.
Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä.
Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu
juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa
kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.
Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin
ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja
silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.
Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään
ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua.
Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi
eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä
hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen
virsi.
Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula
aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on
niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.
Tämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa
sarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa
viimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.
Kuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin
lukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko
näöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat
yhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän
murjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli
ja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.
Hänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan
on aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti
samaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä
niukkoihin oloihin.
Lukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään
ole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja
hänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.
Lukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on
ollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä
saamiansa korvata.
Herra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän
on niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän
asuu!
Ukko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi
veljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja
surullinen.
Mutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa
jotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria,
joka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja
valkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää
ammattinsa.
Hän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät
häntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy
hän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla
ruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee
itsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan
haudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.
Ukko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi
hän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa
hänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden,
niin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.
Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun
kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden
veljesten laululle.
Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen
veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka
sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää
velvollisuutensa.
Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään
hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa
mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!
Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja
kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken
elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen
koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin
rauhalliselta, kun on siitä päässyt.
Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.
Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti
taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet
käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.
Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte
ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja
katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja
laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja
viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja
ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja
tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.