FEEDI ja EULALIA: Me olemme valmiit myös.
(Eulalia marssii ensimäisenä, häntä seuraa Feedi, sitte Laila, Tyyra ja
Riikka peräkkäin, kulkien halveksivin katsein vierekkäin asettuneiden
Torstin, Tutun, Saiman ja Illan ohitse, ja poistuen ulos oikealle.
Heidän mentyään purskahtavat jälelle jääneet hurjaan nauruun ja
pyörivät piirissä keskellä lattiaa.)
SAIMA: Hullujako te olette, lapset?! En minä jaksa. Ei enää, ei enää!
(Irtautuu muista ja heittäytyy istumaan.)
ILTA: Näin hurjan iloiseksi ja hauskaksi en olisi uskonut Torstin
käyneen.
TUTTU: Eikö totta? Hänen hermostumisestaan ei näy merkkiäkään enää.
TORSTI: Ettepä tiedä, mistä minä oikeastaan näin iloitsen?
SAIMA, ILTA ja TUTTU (Yht'aikaa): No? No? No?
TORSTI: Tuttu on saanut lapsen.
SAIMA ja ILTA: Mitä? Mitä?
TUTTU (Ensin hämillään, vaan sitte hoksaten): Niin, niin! (Juosten
Illan kaulaan.) Tässä se on, minun lapseni, minun kesälapseni!
TORSTI (Myöskin Iltaa syleillen): Jota minäkin saan hyväellä, eikös
niin?
ILTA (Samoin Torstia hyväellen): Niinkuin minäkin sinua, eikös niin?
Minähän rakastan sinua yhtä paljon kuin Tuttukin.
TUTTU: Hiljemmin! Hiljemmin!
SAIMA: Niinkuin käly lankoaan vain.
TORSTI: Juuri niin, mamma! (Menee istumaan Saiman viereen ja kiertää
käsivartensa hänen vyötäisiensä ympäri.) Ja anopista tulee minulle
kesämamma, eikö niin?
TUTTU: Ja kalatoveri samalla.
TORSTI: Sinäpä sen sanoit! Nyt emme saa kiiskejä enää niin kuin Tutun
kanssa onkiessa, vaan haukia, suuria haukia ja muita suuria valaskaloja.
ILTA: Jotka minä vedän ylös vedestä.
TORSTI: Ja Fiina siivoo ja keittää.
TUTTU: Näinhän ei ole hätää enää kun sillä lailla pidätte koko talon
ruoassa.
FIINA (Tulee juosten sisälle oikealta): Nyt ne lähtivät, nyt ne
lähtivät! (Hoksaa vieraat ja kääntyy kasvot oveen päin peittäen suunsa
kädellään.) Jessus sentään!
SAIMA: Fiinakin noin iloitsee!
ILTA: Ehkä olisi toivonut meidänkin lähtevän, vai?
TUTTU: Eihän Fiina nyt kuitenkaan lähde? Tulee kai Fiina nyt näitten
vieraitten, äitini ja sisareni, kanssa toimeen?
TORSTI: Kun Fiina jo kolerastaankin näkyy kokonaan parantuneen.
FIINA (Kääntyen): Kah, jäänhän minä. Onhan sitä jo vähin ruokaakin. Ja
muniakin saamme. (Nauruaan pidättäen.) Ei se meidän kanamme ollutkaan,
jonka se koira toi.
TORSTI: Mikäs sitte?
FIINA: Se oli vanha täytetty pelätin tuolta hernepellolta.
TORSTI: Fiina tuo sen tänne!
FIINA: Ei sitä ole enää. Minä käärin sen paperiin ja panin sille
kapteenille eväiksi, niinkuin se tahtoi. (Purskahtaa kovaan nauruun.)