TORSTI: Tulen, tulen — paikalla.
FEEDI: Vai ovat asiat täällä näin hullusti?!
EULALIA: Jos olisin tietänyt, että täällä tällainen puute vallitsee,
niin tuskinpa olisin tänne tullutkaan.
TORSTI: Minkäs sille voi, kun ei paikkakunnallamme ole ruokatavaroita
saatavissa — näin kesäaikaan. Lihaa emme ole nähneet viikkokausiin. Ja
järvestäkin näkyvät kalat ihan kuin tahallaan lähteneen karkuun.
FEEDI: Luonnollisesti silloin tuotatte ruokatavaranne kaupungista. Mikä
nahjus sinä olet, ettette niin paljoa ymmärrä!
TORSTI: Helppo sanoa, mutta ei se ole niinkään helposti täytettävä.
EULALIA: No, jo minä ymmärrän! Vai sillä lailla ovat asianne
todellakin?! (Salaa Feedllle.) Eipä ihme, että he minusta näyttivätkin
niin surkeilta ja laihtuneilta, kun tänne tulin.
FEEDI: Jaa, jaa, jaa, jaa! On se säälittävää todellakin. — Kuulehan,
Torsti, tulehan tänne! (Vetää hänet istumaan leposohvalle.)
TORSTI: Mitä niin?
FEEDI (Salaperäisesti): Kuule, jos sinä olet rahan tarpeessa, niin voin
minä sinulle lainata viisi markkaa?
TORSTI: Ei, kiitos, en minä tahdo.
FEEDI: Mutta täytyyhän sinun hankkia vieraillenne ruokaa.
TORSTI: Pitkällekö me viidellä markalla pääsemme — näin monta henkeä?!
FEEDI: Enempää minulla, ikävä kyllä, ei ole sinulle tarjota. Minulla on
vain matkarahat, että pääsemme takaisin.
TORSTI: Sitä parempi. Minulla ei ole itselläni tapana keltään ottaa
eikä liioin myöskään kenellekään koskaan mitään antaa lainaksi.
FEEDI: Se on hävytön tapa. Mitenkäs sinä sitte, poika parka, maailmassa
ollenkaan toimeen tulet?
TORSTI: Sanos muuta!
EULALIA: Kylläpä me nyt tosiaankin olemme joutuneet ihanalle
kesäretkelle.
TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.
FEEDI: Eikös sinulla sitte totia olekaan tänä iltana minulle tarjota,
vai?
TORSTI: Koetan parastani. Asemapäälliköltä toivon jotakin saavani näin
odottamattomalle vieraalle.
FEEDI: Ja minä kun toivoin, että sinä panisit toimeen täällä hauskan
skruuvi-illan, että saisin jotakin kukkaroonikin.
EULALIA (Taputtaen Feediä olkapäälle): Tässä talossa, Feedi kulta, et
sinä voita mitään, sen minä jo näen.
FEEDI: Tpfyi, saakeli! Kaikellaisiin paikkoihin sitä joutuukin.
TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.
FEEDI: Olisit ainakin voinut minulle aikaisemmin kirjoittaa, missä
viheliäisessä tilassa te täällä elätte, niin emme olisi tulleetkaan
emmekä turhaan tätä pitkää matkaa tehneet.
TORSTI: Mutta ettehän tekään sanallakaan ilmoittaneet tänne tulostanne.
FEEDI: Ai, saakeli! Se jäi tekemättä.
EULALIA: Mutta se teidän olisi pitänyt tietää ilmoittamattakin.
FEEDI: Niin juuri. Sehän oli ihan luonnollinen asia.
TORSTI: Nyt siis, kun asiat ovat sillä kannalla, ei auttane muu, kuin
että vieraamme saavat pitää hyvänään, mitä talolla on tarjota. Olen
ollut suora. Sillä en tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä
yllätyksiä.
FEEDI: Mutta teillähän, näin ollen, ei ole suorastaan mitään tarjota.
EULALIA: Ei muuta, kuin anoppisi ja hänen nenäkkään tyttärensä
inhoittavaa seuraa.
FEEDI: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten
taloihin tunkeutuvat.
EULALIA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.
TORSTI: Minä olen aivan samaa mieltä tädin kanssa, mutta minkäs me
sille nyt voimme.
EULALIA: Kyllä te voitte, kun vain tahdotte.
FEEDI: Samaa sanon minäkin. Semmoisia ihmisiä suorastaan ei ole
pidettävä talossa!
EULALIA: Onkos se kumma, että teiltä ruoka kesken loppuu, kun on
sellaisia suursyöjiä, kuin Saima ja Ilta.
FEEDI: Niin, molemmat ottivat semmoisen kasan sillisalaattia eteensä
päivälliseksi, ettei heitä näkynyt sen takaa ollenkaan.
TORSTI: Se on totta, että tavallisissa oloissa tämänpäiväisestä
laitoksestamme olisi kahdelle hengelle riittänyt ainakin kahdeksi
viikoksi ruokaa.
EULALIA: Tuttu parka!
FEEDI: Tuttu parka!
TORSTI: Sen tautta meidän on todellakin sääli, ettei meillä enää ole
vieraillemme mitään tarjottavaa.
FEEDI: Ole huoleti, veli hyvä, minä alan metsästää.
EULALIA: Ja minä — kalastaa.
TORSTI: Mutta ei vain sameassa vedessä, täti hyvä, minä pyydän.
EULALIA: Siinähän ne suurimmat kalat uivat, niinkuin sanotaan, eikö
niin?
FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Kyllä, kyllä, mutta niitä ei syödä.
EULALIA: Ooo-ho?!
TORSTI: Ne ovat valaskaloja. Niistä saadaan vain kalaöljyä.
EULALIA: Hyi! Sitte minä en viitsi kalastaa. Minä metsästän Feedin
kanssa yhdessä. Eikö niin? Sinä tähtäät, Feedi, ja minä laukaisen?
FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Silloin varmaan saadaan jänis.
TORSTI: Se onkin parasta, täti, sillä, niinkuin sanoin, meidän järvemme
on aivan kalaton.
EULALIA: Hankkikoot siitä sitte anoppisi ja Ilta ruokansa. Me emme
heille anna murustakaan.
FEEDI: Kukin pitäköön nyt huolta itsestään!
TORSTI: Minun on heitä kuitenkin kovin sääli, Feedi ja täti Eulalia.
EULALIA: Minun ei ollenkaan.
FEEDI: Ja mistä syystä?
TORSTI: Kuulkaa, täti hyvä, minulla on jo kauan ollut eräs tuuma, eräs
suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.
88
EULALIA: Ja se on?
FEEDI: Mikä se on?
TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin heille nyt tästä johtuu ilmeinen
nälkäkuolema, täällä pitäisi saada sovinto aikaan anoppini ja täti
Eulalian välillä.
EULALIA: Oletkos sinä hassu?! (Kääntyy selin Torstiin päin
vihastuneena.)
FEEDI: Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.
TORSTI: Ja minä jo niin toivoin saavani Nobelin rauhanpalkinnon!
EULALIA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan,
tiedäthän sen.
TORSTI: Siten olisimme kuitenkin yhteisesti hankkineet ruokarahat ja
olisimme voineet viettää hauskan kesän kaikki yhdessä.
FEEDI: Tiedäthän, rakas Torsti, että anoppisi ja Eulalia ovat
sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin Saima joutui
naimisiin...
TORSTI: ... ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.
EULALIA (Kääntyen yht'äkkiä): Minä en jäänyt vanhaksi piiaksi, se ei
ole totta. Minä olisin saanut miehiä itselleni vaikka kymmenen joka
sormelle.
FEEDI: Se on totta.
TORSTI: Mutta täti ei huolinut, niinkö?
EULALIA: En. Sillä minä tahdoin vain Sundellin ja...
TORSTI: ... ja häntä ei täti saanut.
EULALIA: Sillä hänen riisti tuo toinen variksenpelätin minulta,
minulta, minulta... (Puhkeaa kovaan itkuun ja heittäytyy sohvalle.)
FEEDI: Miksikä, Torsti, aloitkaan nyt puhua tuosta asiasta?!
TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein
vain tuon esityksen. Mutta koska se ei käy päinsä, niin... (Livistää
yht'äkkiä ulos perälle.)
FEEDI (Ottaa nenäliinansa ja alkaa pyyhkiä Eulalian silmiä): Älä, älä
itke, lapsi kulta!
TUTTU (Juoksee oikealta sisään leipomapuvussaan): Herranen aika! Mikä
täällä on? Mikä tädille on tullut?
FEEDI: Ei mikään, ei mikään! Vähän vain lankesi ja satutti nenänsä!
Kyllä se siitä ohi menee.
TUTTU: Ja minä kun luulin Tyyran täällä itkevän. Aioin lohduttaa häntä
piparikakulla, joita äidin kanssa parast'aikaa paistamme.
EULALIA: Me emme teidän paistoksianne kaipaa emmekä tahdo.
FEEDI: Niin. Ei haittaisi saada jotakin vähän tuntuvampaa vatsaamme.
Vaan semmoistahan ei teillä kuulu mitään olevan.
TUTTU: Feedi hyvä, me koetamme parastamme. Fiina tulee kohta kattamaan
illallispöydän. Saatte munakokkelia.