TYYRA (Jolla on kissa "Muisku" sylissä, töytää ovessa häntä vastaan):
Päivää, täti!
FIINA (Joka on saanut sysäyksen vatsaansa, pitelee sitä molemmin
käsin): Siunaa ja varjele!
TYYRA: Missä täti on? Missä täti on?
FIINA: Mikä täti? En minä tiedä, kuka tätisi on? (Katsoo pitkään ja
vihaisesti Tyyraan ja poistuu oikealle.)
TUTTU (Tulee peräovelle): Tyyrako siellä on?!
TYYRA: Siellähän täti on! (Juoksee Tuttua syleilemään): Päivää, täti!
Minä juoksin edellä, minä ja Muisku...
TUTTU: Ja Muiskukin on mukana?!
TYYRA: Tietysti, täti. Me tulemme kaikki. Muut tulevat kohta perässä.
Minä pääsin asemaita ruunun kyydillä.
TUTTU: Kuinka niin — ruunun kyydillä?
TYYRA: Kun emme olisi oikein sopineet yhdessä tulemaan, niin isä pyysi
erään poliisikonstaapelin, joka oli tänne päin tulossa, ottamaan minut
ja Muiskun rattailleen.
TUTTU: Niinkö? — No vie nyt tuo Muikku pois.
TYYRA: Minä vien sen heti puutarhaan.. Onko täällä paljon pikkulintuja?
Muisku pyytää niitä paljon mieluummin, kuin hiiriä.
TUTTU: Hyi, siihen ei saa sitä opettaa, Tyyra.
TYYRA (Leikillisesti): Täti, Muisku on niin hieno ja sivistynyt. Ei
se tykkää kellarikerrosten ihmisistä; sille pitää olla yläilmoissa
asuskelevia, ylhäisiä.
TUTTU: Sinäkö tuolia lailla puhut?
TYYRA: Pappa sanoi kerran niin.
TUTTU: Mutta meillä on kellarissa hienoja hiiriä, jopa rottiakin. Sen
tautta — (Ottaa Tyyralta kissan.) Annapas minulle Muisku! — vien minä
kissan sinne.
TYYRA (Itkuäänellä): Ei, täti, ei! Minä en anna. Siellä on niin pimeä
ja kostea. Muiskun tulee ikävä. Ja minä rupean itkemään.
TUTTU: Jääköön keittiöön sitte! Minä vien sen sinne. (Vie kissan
oikealle.)
TYYRA (Lakkaa itkemästä, pyyhkii silmänsä, huomaa pianinon, juoksee sen
luo ja alkaa kovasti soittaa "Ukko Noakkia" tahi muuta renkutusta.)
FIINA (Vie sillä välin kahvin tarjottimella verannalle ja palaa
oikealle, katsoen vihaisesti Tyyraan, tullen mennen, salin kautta
kulkiessaan.)
TUTTU (Palaa). Tyyra hyvä! Älä lapsi kulta, noin kovasti soita. Sehän
ihan korvia särkee. (Menee verannalle.)
TYYRA (Ei välitä kiellosta, ei ole kuulevinaan, vaan soittaa edelleen
jotakin muuta vaihteeksi, mutta yhtä rajusti.)
EULALIA (Tulee oikealta): Kuka ihme täällä niin rämpyttää?
TORSTI (Joka häntä seuraa): Kas, täällä on uusi vieras. Numero kaksi.
(Menee ja tarttuu Tyyraa molemmista käsistä, saaden hänen siten
lopettamaan soiton): Päivää, Tyyra!
TYYRA (Tervehtien): Päivää, setä!
EULALIA: Klinkovströmin pianon klinkuttaja, — arvasinhan!
TYYRA (Tervehtien Eulaliaa): Päivää, mummo Eulalia!
EULALIA (Silmiään muljahuttaen): Mummo?! Kuka sinut näin on opettanut
minua kunnioittamaan?
TYYRA: Isä.
EULALIA: Sinun isäsi on vanha tabernaakeli! Ja ettet toiste soitollasi
meitä kiusaisi, panen minä pianon lukkoon. (Panee pianon lukkoon) Ja
avaimen annan sedälle. (Antaa avaimen Torstille.)
TORSTI (Ottaa avaimen): Kiitos, täti.
TUTTU (Verannalta): Kahvi on valmista!
EULALIA (Torstille): Mennään, tule!
TYYRA (Päästää kamalan itkun möläkän).
TORSTI: Älä, Herran tähden, tuolla lailla huuda, lapsi hyvä!
TUTTU (Juosten sisään verannalta): Mikä ihme! Tyyra! Mitä sinä itket?
TORSTI: Täti vain lukitsi pianon.
TYYRA (Potkien äkäisesti jalkaansa monta kertaa peräkkäin): Senkin
vanha — piru!
TUTTU: Tyyra! Tyyra!
TORSTI (Nauraen): Isänsä lapsi! — Tule pois, Tyyra, kahvia juomaan,
tule!
TYYRA (Lakkaa itkemästä): Mutta minun pitää saada kaksi pullaa.