(Sievästi sisustettu huvilasali, joka samalla on ruokahuone. Perällä
leveä neliosainen ikkuna, jonka kaksi keskimäistä osaa muodostaa
lasiovet ulos verannalle, josta taas rappuset johtavat alas puutarhaan.
Oikealla on ovi keittiön puolelle, etualalla matala ruokakaappi,
taka-alalla nurkittain pieni kirjoituspöytä ja sen edessä tuoli.
Vasemmalla on ovi makuuhuoneeseen, etu-alalla leposohva, pikku pöytä
ja pari tuolia, taka-alalla pianino. Keskellä, kattolampun alla, on
ruokapöytä tuolineen.)
(Lasiovet ovat auki. Puutarhan puitten lomitse siintää järveä. On
helteinen kesäpäivä, aurinko paistaa täydeltä terältä.)
TUTTU (Loikoo leposohvalla, nenäliina viskattuna kasvojen peitoksi,
rinnalla avattu kirjekuori ja kirje, jonka luettuaan hän nähtävästi on
nukahtanut.)
TORSTI (Ilmestyy vihellellen verannan rappusten eteen, kotvasen
katsottuaan sisäänpäin hän huutaa.) Tuttu!
TUTTU (Herää, heittää nenäliinan kasvoiltaan ja katselee ympärilleen.)
Mitä? Huusiko kuka?
TORSTI: Oletko siellä, Tuttu?
TUTTU: Olen. Mitä sulle? (Huomaa kirjeen, hypähtää istualleen ja kätkee
kirjeen taskuunsa.)
TORSTI: Onko posti tullut?
TUTTU: On.
TORSTI: Oliko mitä?
TUTTU: Oli — sanomalehti.
TORSTI (Tullen verannalle ja sitte sisään): Joko olet lukenut?
TUTTU: Jo.
TORSTI: Onko mitä uutisia?
TUTTU: Lue itse!
TORSTI: En minä viitsi.
TUTTU: Et sinä viitsi mitään tehdä. Samoilet vain maita, metsiä,
soutelet, ongit, syöt ja makaat.
TORSTI: Siinähän sitä onkin tekemistä — sairaita hermojaan
lepuuttaakseen.
TUTTU: Hyvähän on, että siihen tyydyt.
TORSTI (Taputellen Tuttua): Tyydyn — mainiosti. Et sinä usko, Tuttu,
kuinka täällä on ihanata, kuinka elämä on suloista, todellakin! Ja
kuinka minä nautin täällä luonnon helmassa, kun saan olla poissa noista
virkatoimista, ikävistä papereista ja — ikävistä ihmisistä varsinkin!
TUTTU: Mutta minun on täällä ikävä. Minä ikävöin ihmisiä, — seuraa.
TORSTI: On sekin makua!
TUTTU: Enhän minä jaksa sinun perässäsi juosta mäkiä pitkin. Eikä
minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikausia onkivapa kädessä
saamatta kiiskeäkäan!
TORSTI: Alkaisit jo hilloa keittää!
TUTTU: Kärpäsistäkö?
TORSTI: Vaikkapa karviaismarjaraakuloista ajanvietoksi.
TUTTU: Taitaisitpa silloin hyvinkin pian saada koleran — ajanvietoksi.
TORSTI: Ai, niin vainkin! Mitäs siitä kirjoitetaan lehdessä? Onkos
basilleja jo levinnyt Helsinkiinkin?
TUTTU: Ei vielä — Jumalan kiitos!
TORSTI: Jokos sinutkin on pelko vallannut, Tuttu? Muista, että se on
pahin tartunnan levittäjä!
TUTTU: Pelkäänpä hyvinkin! Paljonko pitäisi, että tuo kamala rutto
tännekin leviäisi?!
TORSTI: Kolmen kilometrin päähän asemalta?!
TUTTU: Niin juuri! Pietarin—Helsingin radan varrella! Pietarissahan
kuolee ihmisiä kymmenittäin, ehkä sadottainkin joka päivä. Rautatietä
pitkin voi matkustavaisten muassa niitä tuota pikaa tulla tännekin.
TORSTI: Mutta Viipuriin niitä jo on tullut.
TUTTU: Joku epäiltävä tapaushan siellä jo näkyy olleen.
TORSTI: Mutta ei ole vielä kukaan joutunut basillien saaliiksi?
TUTTU: Kun sinä viitsit tuolla lailla laskea leikkiä vakavista asioista!
TORSTI: Niitä? Kuolleitako?
TUTTU: Basillejahan minä...! Aina sinä takerrut sanoihini.
TORSTI: Niinhän sinä sanoit.
TUTTU: En minä enää tahdo puhua kanssasi. (On suuttuvinaan ja käy selin
istumaan Torstiin päin.)
TORSTI (Katselee Tuttua kotvan ivallisesti, purskahtaa sitte nauruun ja
menee häntä hyväilemään): Voi sinuas pikku pässinpää! (Suutelee Tuttua
niskaan.) Ihanko sinä siitä olet niin huonolla tuulella, ettei sinulla
täällä ole muita seuraihmisiä, kuin Fiina ja minä?
TUTTU: Siitä juuri!
TORSTI: Kyllä meillä pitäisi olla lapsia.
TUTTU: Ei se minun syyni ole, ettei ole.
TORSTI: Eikä minunkaan.
TUTTU: Kenenkäs sitte?
TORSTI: Haikaran kai. Kun ei ole löytänyt meidän uunimme savutorvea,
josta olisi päässyt sisälle tulemaan!
TUTTU: Kukas sinun käski ottamaan asunnon, jossa on
keskuslämmityslaitos?!
TORSTI (Purskahtaa nauruun): Jopas sinä nyt sukkeluuden sanoit, Tuttu!
Viisi penniä sinun pitää siitä saada. Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa ja
tahtoo antaa Tutulle viisi penniä.)
TUTTU: Mene matkaasi!
TORSTI: Onko se liian vähän? No, mitä sinä sitten tahdot
sukkeluudestasi palkinnoksi? Ehkä kasvattilapsen?
TUTTU: Ehkä. (Ikäänkuin jotakin hoksaten.) Niin, sen juuri tahdonkin.
TORSTI: No, mitä lajia?
TUTTU: Kesälapsen.
TORSTI (Nauraen): Ha-ha-ha-ha! Mitäs uutta sukupuolta se sitte on?
TUTTU: Ei mitään uutta.
TORSTI: Sitte minä jo arvaan.
TUTTU: Etpäs.
TORSTI: Arvaanpas. Se on ruokkolehmä.
TUTTU (Pahastuen) Hyi! Hyi!!
TORSTI: Mikäs sitte, sano?! No, sano, Tuttu!
TUTTU: En sano, kun olet noin häjy.
TORSTI (Pyytäen, kärttäen): Sano nyt, sano! Ole niin hyvä, Tuttu! En
minä sitte enää...
TUTTU: Jos lupaat, ettet suutu?
TORSTI: No, sano! En suutu, en.
TUTTU: Se on Ilta.
TORSTI: Sisaresi Ilta?!
TUTTU: Niin. Jos hän saisi tulla kesäksi tänne — minulle seuraksi, kun
minulla on yksin niin ikävä?... Saako, Torsti?
TORSTI: Kylläpä sinä nyt kaukaa lähtien ja kautta rantain asiaasi ajat!
Mikäs sitte estäisi?
TUTTU: Sinä kun olit keväällä niin kovin hermostunut, ettet ketään
sietänyt nähdä, ja itse pyrit tänne yksinäisyyteen, niin ei kukaan
omaisistani ole uskaltanut tänne tulla enkä minäkään ole uskaltanut
tätä sinulle ennen esittää. Mutta nyt kun olet näin parantunut, näin
hyvällä tuulella, (heittää mielistellen kätensä Torstin kaulaan) näin
hauska, iloinen ja miellyttävä...
TORSTI: So, so, riittää jo vähempikin!
TUTTU: ... niin minä pyytäisin, että hän saisi tulla.
TORSTI: Kuulepas, Tuttu!
TUTTU (Kuin peläten kieltoa): Mitä niin?
TORSTI: Sanopas minulle suoraan!
TUTTU (Yhä enemmän siihen sävyyn): No, mitä niin?
TORSTI: Sinä varmaan olet saanut kirjeen?
TUTTU (Epäröiden): E... e... olen, — olen, olen.
TORSTI: Ilta ehkä sitte jo on matkallakin tänne?
TUTTU: Kyllä. Totta puhuen: — on, Torsti!
TORSTI: No, entäs äitinne?... Eikös hänkin tule?
TUTTU: Ilta kirjoittaa kyllä, että äidillä myös oli ollut vähän
niinkuin aikomus, mutta...
TORSTI (Leikillisesti ivaten): ... mutta ettei hän vielä oikein varmaan
tietänyt, jaksaisiko...
TUTTU: Älä nyt ole pisteliäs, Torsti hyvä.
TORSTI: Totta puhuen, Tuttu, eikös anoppi...
TUTTU: Älä sano: anoppi, Torsti, minä pyydän, se on niin se on niin,
se on niin — kamala sana!
TORSTI: Äitinne, minä tarkoitin, hänhän, totta puhuen, on matkalla
myös, eikö niin?
TUTTU: No, totta puhuen, on, Torsti. Mutta älä nyt vain suutu. Torsti
hyvä!
TORSTI: Ja he ovat kohta jo täälläkin, eikö niin?
TUTTU: Kyllä se on hyvin mahdollista, että...
TORSTI (Hieman ivallisesti iloiten ja kiekkuen Tutun ympärillä):
Ensimäisessä junassa he jo tulevat!! Ensimäisessä junassa he jo tulevat!
TUTTU: Kuinka sinä sen noin pian arvasit, Torsti?
TORSTI (Kuin edellä): Enkös arvannut, enkös arvannut?!
TUTTU: Onpas sinulla, todellakin, mainio kyky!
TORSTI: Oikein mainio kyky! Ja minäpäs arvaan vielä paljon muutakin,
jota sinä, Tuttu, et arvaa.
TUTTU: Mitä niin?
TORSTI: Enpäs sano, enpäs sano! Sen sinä saat nähdä perästäpäin.
TUTTU: Nyt sinä jo olet häijy taas.
TORSTI: No, tahdotko, niin sanon?
TUTTU: Tietysti, sano!
TORSTI: Eulalia-täti tulee myös.
TUTTU: Se ei ole totta.
TORSTI: Tuleepas! Sen saat nähdä.
TUTTU: Hän ja äiti, jotka eivät ollenkaan sovi yhdessä olemaan! Sehän
olisi kauheata!
TORSTI: Silloin on talomme ylösalasin, se on varma.
TUTTU: Kukas sen sinulle on sanonut, että hän tulee?
TORSTI: Minun mainio arvaamiskykyni! Eikös sitte hänestä ollut
kirjeessä mitään mainittu?
TUTTU: Ei muuta kuin, että hän tätä nykyä on vierailemassa
Hämeenlinnassa.
TORSTI: Ja epäilemättä sitte aikoo vierailla monessa muussakin paikassa
Suomea niin kauan kuin kesää riittää.
TUTTU: Niinhän hän tekee — tavallisesti.
TORSTI: Tietysti hän aikoo vierailla täälläkin. Sehän on luonnollista.
TUTTU (Hieman itkusuulla): Mitäs minä nyt sille mahdan, jos hän
tuleekin!
TORSTI: Enhän minä nyt sinua syytäkään, Tuttu kulta! — Mutta arvaapas,
mitä minä vieläkin arvaan?
TUTTU: No?
TORSTI: Etkös arvaa?
TUTTU: En.
TORSTI: Että... että... että (matkien käheätä ja karskeata
juomari-sotilaan ääntä): Feedi Klinkovström kunnioittaa meitä myöskin
käynnillään kohta.
TUTTU: Se ei ole totta.
TORSTI: Ja hänen vaimonsa, serkkusi Laila myöskin.
TUTTU: Eivät tule, saat nähdä, eivät tule.
TORSTI: Ja heidän tyttärensä Tyyra.
TUTTU: Minä tiedän, että he ovat kaikki kesää viettämässä likellä
Anianpeltoa.
TORSTI: Ja sitte tulee, luonnollisesti, — myöskin heidän kuuden
kuukauden vanha poikansa Osmo-Björn-Tapio.
TUTTU: Älä nyt viitsi, Torsti!
TORSTI: Ja heidän lapsenpiikansa Riikka.
TUTTU: Voi, voi, sinua!
TORSTI: Ja heidän koiransa Tuisku.
TUTTU: Lakkaa jo, Torsti!
TORSTI: Ja heidän kissansa Muisku.
TUTTU: Suus kiinni nyt! (Menee ja suutelee Torstia.) Tuossa saat
muiskun, että jo lopettaisit.
TORSTI: Siinä onkin esittelylistani valmis. Niin että laita nyt vain,
Tuttu, kaikki kuntoon vieraitasi vastaan ottaaksesi.
FIINA (Kurkistaa oikeallevievästä ovesta sisään): Rouva, hoi!
TUTTU: Mitä, Fiina?
FIINA: Täällä on eräs vieras rouvasihminen, joka kysyy rouvaa.
TORSTI: Numero yks!
TUTTU: Miks'ei hän tule sisään? Miks'ei Fiina pyytänyt häntä sisään?
FIINA: Pyysinhän minä, vaan hän tahtoo ensin rouvaa yksin puhutella.
TORSTI: Kuka se on?
FIINA: Matkustavainen — kampsut sillä oli molemmissa kainaloissa ja
käsissä tullessaan.
TORSTI: Eulalia-täti, ihan varmaan!
TUTTU (Fiinalle): Minä tulen. (Torstille.) Minä menen katsomaan. Jos se
on hän, niin hän ei ole uskaltanut tulla sisään, ennenkuin...
TORSTI: ... ennenkuin on kuullut, ettei äitisi ole täällä, niin juuri.
Mene, mene! (Sysää Tutun menemään ovesta ja jää itse siitä hänen
jälkeensä kurkistamaan.) Eikös olekin?! Enkös arvannut oikein?! Täti
Eulalia! No, nyt menee mailma mullin mallin!! (Oikealta alkaa kuulua
iloista ja äänekästä puhelua, jota Torsti kotvan kuuntelee, painaen
korvaansa ovea vasten) Kas niin! Nyt hän tulee tänne. Hauska on nähdä,
kuinka hän minua kohtelee. (Sieppaa pöydältä sanomalehden ja heittäytyy
leposohvalle sitä lukemaan, peittyen sen taakse.)
EULALIA (Molemmissa kainaloissa ja molemmissa käsissä matkatavaroita
tulee, hattu päässä ja sadetakki yllä, leveästi sisään): Ei, ei, minä
kannan itse. Minä en anna niitä kellekään muille. Niissä on koko minun
omaisuuteni. Mikäs huone tämä on?
TUTTU (Tullen hänen jälessään sisään): Tämä on meidän yhteinen salimme
ja ruokahuoneemme.
EULALIA: Yhteinen? Hyh! Kun voi siirtää ruokapöydän verannalle ja
käyttää sitä näin kesäaikaan ruokahuoneena. Minä teen sen paikalla.
(Menee leposohvan luo, johon aikoo Torstin päälle laskea tavaroitaan.)
TORSTI (Kiepsahtaa ylös, huutaen): Päivää, täti Eulalia!
EULALIA (Kirkaisten ja pudottaen toisen laukkunsa lattialle): Jessus
siunatkoon, hyi! Sillä lailla säikäytti! Hyi!
TORSTI: Eikös täti huomannut?
TUTTU: Minäkin luulin, että täti vain leikillään...! (Torstille) Häpeä
toki!
EULALIA (Torstille): Mene matkaas! Nyt en minä sinua tahdo
tervehtiäkään. (Asettelee tavaroitaan minkä minnekin pitkin huonetta.)
Hyvä ettei tuossa laukussa sattunut peilini olemaan, muuten se olisi
voinut särkyä ja sinä olisit saanut ostaa minulle uuden.
TORSTI (Nauraen): Sehän vain virkistää vanhaa sielua, kun pelästyy
vähän.
EULALIA: Vanha sinä olet itse! (Tutulle.) No? Entäs kahvi? Valmistuuko
se kohta?
TUTTU: Kohta, täti, kohta. Minä käskin jo Fiinan keittämään.
TORSTI: Mutta tädinhän piti ensin siirtää ruokapöytä verannalle!
EULALIA: Niin teenkin. Tämäkö huone tulee minun käytettäväkseni, vai?
TUTTU (Hiukan hämillään): Kuinka vain...
TORSTI: Ellei täti tahdo ottaa asuntoa ylishuoneessa.
EULALIA: Enkä tahdo. Eihän teillä hissiä kuitenkaan ole. (Osoittaen
vasemmalle) Mikäs huone tuo sitte on?
TUTTU: Se on meidän makuuhuoneemme.
EULALIA: Ehkä minä otan sen, jos teillä on hyvät sängyt.
TORSTI: Eivät ne ole hääviä.
EULALIA: Minäpä menen katsomaan, minäpä menen katsomaan. Sinä
valehtelet. (Menee vasemmalle.)
TORSTI: Alku on mainio!
TUTTU: Voi, voi, sitä täti Eulaliaa!
TORSTI: Ei ole muuttunut vähääkään entisestään — ainakaan parempaan
päin, pikemmin päinvastoin.
TUTTU: Kunpa hän nyt löytäisi sängyissä jotakin vikaa!
EULALIA (Palaa) Sängyt ovat mainiot, patjat myös.
TUTTU (Väistellen): Meneväthän ne... näin maalla juuri mukiin.
EULALIA: Ikävä vain, että ovat puusänkyjä.
TORSTI: Ja niinkuin täti tietää, on niissä aina (nyrpistää nenäänsä)...
EULALIA: Enpäs minä huomannut!
TORSTI: On, on, on... noita pahanhajuisia, — (syrjään) kuin täti, —
syöpäläisiä.
TUTTU: Mutta Torsti!
EULALIA: Nyt sinä valehtelet. Ehei! Minua et petä. Minä asetun sinne
kuin asetunkin. (Alkaa kerätä kamsujaan.) Minua et petä, ehei!
TUTTU: No, Torsti, voimmehan me niinkauaksi asettua asumaan
ylishuoneeseen.
EULALIA: Asettukaa vaikka minne, se on samantekevä.
TORSTI: Sama se sitte. Äiti ja Ilta asukoot siinä tapauksessa täällä.
EULALIA (Pysähtyy yht'äkkiä puuhissaan ja tuijottaa vihaisesti vuoroon
Torstiin, vuoroon Tuttuun.): Häh?! Mitä sinä sanoit?
TORSTI: Että Tutun äiti ja sisar Ilta asukoot siinä tapauksessa tässä
huoneessa.
EULALIA (Tiukasti): Ja sinä, Tuttu?
TUTTU: Mitä niin?
EULALIA (Samoin): Mitä sinä sanot?
TUTTU (Arasti): Niin, ei sitte muu auta.
EULALIA: Ja sinä et sitä sanonut minulle aikaisemmin, että he tulevat
tänne?
TUTTU: Eihän täti sitä kysynyt. Kysyi vain, ovatko he täällä. Sitä
paitsi ovat he vasta aikoneet tulla. Enhän minä tahtonut tätiä heti
tädin tultua poiskaan ajaa.
TORSTI (Tuttua puolustaen): Kiltti, hienotunteinen Tuttuni!
EULALIA: Milloinka he sitte ovat aikoneet tulla? Milloin?
TUTTU: Ell'ei mitään odottamattomia esteitä satu, niin...
TORSTI: ... ensimäisessä junassa tänä päivänä.
EULALIA (Tutulle): Onko se totta, Tuttu?
TUTTU (Varovasti): On, täti.