PETRA (Pehmeästi, tyynesti.) Istu, Juudit, ole niin hyvä. Hetkiseksi.
Vai onko sinulla hyvin kiire? (Juudit istuutuu.)
PETRA. Näetkös, minulla on nykyään äärettömästi aikaa. Minä elän
iankaikkisuudessa. Jumala on ottanut minulta pois ajan ja kaiken
ajallisen touhun. Minulla ei ole enää mitään muuta tekemistä kuin tämä.
(Ottaa pienellä pöydällä paperipinkan ja heittää sen uuniin, jossa ei
ole tulta.)
JUUDIT (Hypähtäen pystyyn.) Mitä sinä teet? Mitä siinä on?
PETRA. Sinä, Juudit, olet surmannut minussa runoilijan. Hävittäköön
tuli muistonkin siitä, mikä kerran oli.
JUUDIT (Sieppaa paperit pois uunista.) Kuinka sinä voit, kuinka sinä
voit sanoa niin? Minä, joka toivoisin, että sinun runoutesi helkkäisi
koko ihmiskunnalle, iskisi kipunoita halki maailman pimeyden.
PETRA. Israelin Juudit, minun runouteni oli minun miekkani, sinä
riistit sen minulta ja annoit sen kansalle ja kansa tallasi sen lokaan,
ryösti siitä mielikuvien kultaiset korut ja kalliit kivet. Se nimitti
niitä valheiksi. Millä minä enää isken! Hahahaa! Pitäisikö minun ehkä
muuttaa unelmani väitöskirjoiksi tai kansanomaisiksi lentokirjasiksi?
Kansa alensi minut käsityöläiseksi.
JUUDIT. Minä en tahtonut alentaa sinua runoilijana, vaan ylentää sinua
ihmisenä.
PETRA (Tuskaisesti.) Minä annoin sinulle rakkauteni helmen, ja sinä
heitit sen sioille. — Miksi, miksi nostit sinä esiin minussa ihmisen,
kun ei se kuitenkaan kelvannut sinulle?
JUUDIT. Jotta voisit toteuttaa runoutesi ihanteen.
PETRA. Jos se olisi toteutettavissa, ei se enää kelpaisi ihanteeksi, ei
se enää olisi kaipauksen arvoinen. — Sinä tahdoit olla Jumalan ruoska,
Israelin Juudit, joka ottaa Holoferneen pään. Ota se siis! Se on liian
vanha ja väsynyt ja tyhjä pyytääkseen enää elämää. Työ on ainoa, jolla
voi unohtaa elämän kurjuuden, ja sitten kun työkyky on mennyttä, on
ikuinen kurjuus tullut, yö yllä, josta ei enää mikään pelasta. Oh, minä
en voi elää ilman runouden armolahjaa. Ellei... niin, ellei vielä ihme
tapahdu, ellei itse elämä muutu runoudeksi, ihanammaksi kuin mielikuva,
ellet sinä, Juudit, vielä pelasta minua rakkaudellasi... Rakkaus on
väkevä kuin kuolema...
JUUDIT. Minä rakastan sinussa runoilijaa.
PETRA (Hurjasti.) Hahahaa! Kuinka voisi joku Juudit koskaan rakastaa
mitään muuta kuin aatetta! Historia kiertää rataa. Terve, Juudit,
Holoferneen voittaja!
JUUDIT. Kuinka voisi joku runoilija koskaan rakastaa muuta kuin
mielikuvaa!
PETRA. Niin, mielikuva oli se, että uskoin sinun kerran minua
rakastaneen. Et koskaan ole minua rakastanut. Ei milloinkaan lie
huulesi sitä minulle kuiskanneet. Itsepetosta kaikki, minun hullujen
aivojeni houretta. Mielikuva!... Mutta kuinka se oli ihana! Lyhyt sana
vain. Mutta se olisi voinut pelastaa minut kuolemasta. — Minua et tahdo
pelastaa, mutta hänet, hänet tahdoit! Hän oli siis kuitenkin kallis
sinun sydämellesi, tuo etelän mies...
JUUDIT (Säpsähtäen sisäisesti.) Sinä varmaankin silloin mellakka-iltana
otit minun revolverini. Anna se takaisin!
PETRA. Se on minulla. Kävin sen silloin hakemassa. Se on sinulle siis
niin rakas muisto?
JUUDIT (Kylmästi.) On. Anna se takaisin.
PETRA. Juudit, anna se minulle muistoksi. Tai korvaukseksi siitä, että
olet ottanut minulta kaikki. Sinä saat pitää muistona minusta nuo
nokiset paperit, minä pidän muistona sinusta tämän kirkkaan aseen.
(Vetää taskustaan revolverin, katselee sitä.)
VIRVA (Huutaa.) Isä!
PETRA. Minä tulen, lapsi.
JUUDIT. Minä rukoilen sinua. Anna se pois! Voisi tapahtua vielä jokin
onnettomuus...
PETRA. Miten lapsellinen sinä olet. Eikö kokemus ole sinulle mitään
opettanut? Kerranhan jo otit sen pois, etkä voinut sentään estää
onnettomuutta. Ei. Kohtaloaan ei voi kukaan välttää... (Viittaa
kädellään jäähyväisiksi, menee Virvan luo taka-ovesta, sulkien sen
jälkeensä.)