VIRVA (Rientää sisään, kiertää kattosähkön palamaan.) Isä, miksi sinä
huusit? Mikä sinun on? Oletko sairaampi?
PETRA (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa, änkyttäen.) Mummu... Missä on
Mummu? Menikö hän tuonne? (Osoittaa työhuoneensa ovea.)
VIRVA. Rakas isä, Mummu-parkahan kuoli jo pari viikkoa sitten. Ja
tuolla työhuoneessasi hän ei tainnut käydä eläissäänkään koskaan...
PETRA (Itsekseen.) Ja se toinen! Se toinen!
VIRVA (Hyväilevästi.) Joko sinä, isä-kulta, alat pelätä kummituksia?
Etkö muista, kuinka aina sanoit minulle, kun pienempänä pelkäsin
aaveita, että eläviä tulee pelätä enemmän kuin kuolleita. Eikä
sinun nyt tarvitse pelätä tulevasi häirityksi elävienkään puolelta.
Palvelijoille on sanottu, että ketään vieraita ei saa päästää sisälle,
jotta saisit olla oikein rauhassa...
PETRA (Kuin hapuillen todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla.) Niin,
niin, lapsi... Minun vieraitani vain eivät ovet estä... Ne tulevat
täältä, täältä... (Osoittaa otsaansa. Istahtaa luolille voipuneena.)
VIRVA (Istuu tuolin puitteelle hänen viereensä, lavertelevasti.)
Isäkulta, luulenpa melkein, että vielä haudot päässäsi tuota tuhmaa
politiikkaa. Kuulin, kuinka sinä sanoit äidille, että me kaikki
saamme kärsiä sinun vuoksesi. Siinä ei ole perää vähintäkään. Minä
ainakin olen nauttinut koko ajan ja ollut niin ylpeä sinusta. Ja
mikä hauskinta, että minäkin sain päälleni pienen pirskauksen noista
hirveistä poliittisista intohimoista. On äärettömän hauskaa olla
huomattu ja tunnettu. Kuules, isä, minä olen todenteolla nyt päättänyt
ruveta laulajattareksi. Minulla on kaunis ääni, sen saat uskoa, vaikka
ei äiti koskaan anna minun laulaa sinulle, kun sinä olet sellainen
nero. Niinkuin se nerous siitä haihtuisi! Eikö totta, isä, että äiti
ei oikein ymmärrä sinua? Jos minä olisin sinun rouvasi, kuinka minä
osaisin! Sinähän olet kuin pieni lapsi, vaikka oletkin niin suuri. Ja
tiedätkö, toiset sanovat, että sinä olet oikein sankari...
PETRA (Surumielisesti hymyillen.) Hullutusta, hullutusta. Ja mitä on
olla sankari? Ei mitään. Mitä siihen tarvitaan? Hetken ele. Olla hyvä
ihminen on paljon enemmän ja paljon vaikeampaa. Koko elämäkään ei
siihen aina riitä... Äitisi, lapsi, on hyvä ihminen, muista se aina.
Minä en ole sitä aina muistanut ja siinä olen tehnyt väärin...
VIRVA (Hitaasti, epäröivästi.) Niin, niin, uskon sen. Mutta _sinä_,
isä, sinä olet — — — sinä olet — — — oikea ihminen. Kerran sanoit, että
tarvitaan vielä vuosisatoja, tuhansia, ennenkuin meistä tulee oikeita
ihmisiä. Sinä olet jo sellainen. En osaa sitä selittää... minä vain
tunnen niin... Ja kun minusta tulee suuri laulajatar, otan minä sinut
mukaani kauas, kauas maailmaan. Minä ryöstän sinut aivan itselleni, en
huoli kestään muusta kuin sinusta. Minä rakastan sinua, isä, enemmän
kuin ketään ihmistä maailmassa (Kaulaa häntä.) Ja siellä kaukana me
elämme sitten kauneudessa ja vapaudessa... ja olemme onnellisia...
PETRA (Nousten, taputtaen Virvaa olalle.) Haaveita, lapsi, haaveita.
Mutta se meissä sittenkin lie parasta — meissä kahdessa — — — (Kävelee
edestakaisin.)
VIRVA (Lapsekkaasti) Jos minä pyydän sinulta jotakin, suostutko?
PETRA (Pysähtyen.) No?
VIRVA. Tule kanssani hetkiseksi tuonne työhuoneesi verannalle tai
puutarhaan. Ilma on niin ihana. Tahtoisin haaveilla kanssasi.