PETRA (Makaa vähän aikaa liikkumattomana. Huone on autio. Sitten
avautuu taka-ovi kuulumattomasti ja sisään hiipii Mummu, kyyryssä,
kokonaan mustissa.)
MUMMU (Pysähtyy keskelle huoneita Petraan kääntyneenä, tuijottaa
häneen.)
PETRA (Kohoten istualleen vuoteessa, kalpeana, laajentunein silmäterin.
Ääntää tuskin kuuluvasti.) Mummu, mitä sinä tahdot?
MUMMU (Valittavalla äänellä.) Miksi et sano minua äidiksi, Johannes?
Siitä on niin kauan, kun olet minua viimeksi sillä nimellä kutsunut.
Isääsi tulet, poikaseni. Hän löi ja sätti minua, sinä olet rangaissut
minua vaitiololla, vieroittamalla minut pois äidin asemasta sydämessäsi
ja kodissasi. Petrojen kodissa on naisella kovat päivät. He vievät
maailmalle ilonsa ja elonsa, vieraille naisille rahansa ja rakkautensa,
ja tuovat kotiin tyhjyytensä ja häpeänsä, väsymyksensä ja heikkoutensa.
Kärsimystä on vaimon elämä Petrojen luona. Kyllä sen Niina tietää.
Sanoi Virva koulussa opetettavan, että on nykymaailmassa sellainen
laki, että erotaan, kun ei ole hyvä. Ei ole oikea laki. Virva on lapsi,
ei ymmärrä. Ei oikea nainen sitä koskaan tee. Ei eroa, vaikka henkeen
ja vereen rääkättäisiin. Voi, voi! Murhamiehiä ovat kaikki Petrat. Ei
ole murhatulla sielulla koskaan rauhaa. Siksi täytyy minunkin aina
kävellä, aina kävellä...
(Häviää hiipivin askelin vuoteen nurkan taa. Samassa tulee ovesta
Sanni, luihuin, alistuvin liikkein, laihana, kaiken kurjuuden haamuna,
harmaa saali hartioilla, harvat hiukset tuskin pysyen sykkyrällä ja
riippuen silmille.)
SANNI (Kurkistellen.) Aina olet laulanut Tuskasta, mutta et ole
koskaan nähnyt sitä. Minä se olen. Siskosi Sanni. En uskaltanut tulla
aikaisemmin, voimasi päivinä. Olisit ajanut minut ulos ovesta, kun olen
näin huono nainen. Siksikö sinä sen minun Mattini linnaan laitoit,
kun se on äpärä, ettei sinun tarvitsisi hävetä häntä, niinkuin olet
minua hävennyt. Mutta olen minäkin ollut nuori ja kaunis. Muistatko,
miten minun poskeni punoittivat niinkuin kaksi marjaa ja miten paksut,
keltaiset palmikot riippuivat selässäni kuin kultaiset käädyt. Ne
minä möin rikkaiden rouvien päähän, kun lapseni huusi ruokaa. Ja
voimani minä imetin rahasta sen saman herrasluokan vereen, joka nyt
minua häväisee ja jonka likaisia helmoja minä huuhtelen. Saastaansa
tukehtuisivat ilman minua. Miten maailmassa on paljon likaa! Ihminen ei
tee muuta kuin likaa ja mätänee — elämässä ja kuolemassa — Aina vain
pestä, pestä... Kuolleitakin olen pessyt. Sinuakin vielä pesen, kun
ruumiina makaat... Paljon sinussa on pesemistä...
PETRA (Vetäytyy kauhusta jähmettyneenä taapäin. Hänellä pääsee epäselvä
mölähdys. Ähkyen.) Pois, pois!
(Sanni lähestyy vuodetta. Petra syöksyy mielettömänä pystyyn kamalasti
parahtaen. Sanni häviää.)