PETRA. Ja sinä rakastat myös häntä, niinkö?
NIINA. Minä vihaan häntä, vihaan!
PETRA (Kaameasti, hurjasti, äkillisen mielijohteen vallassa.) Ja
toivoisit sentään, että kaikki jäisi ennalleen! Hahahaa!
NIINA. Ainoastaan sinun tähtesi, sinun etujesi tähden!
PETRA. Etkö tiedä, että sellainen viha on kovin läpinäkyvä, rakkauden
mitalin toinen puoli! Minäkin olen sinua loukannut, mutta minua sinä et
voi vihata, sentähden ettet ole minua koskaan rakastanut, ainoastaan
paimentanut. Te rakastatte toisianne, te kaksi. Haa! (Mielettömällä
raivolla.) Nyt minulle valkenee kaikki, kaikki! _Sentähden_ hän on
juossut kintereilläni yötä päivää, sentähden sinä olet niin auliisti
ollut aina meitä vastaanottamassa marttyyrihymyinesi. Sentähden on
Kontiala niin uskollisesti kannattanut minua, vaikka kuulumme eri
maailmoihin. Pieni lemmenkinastus teidän välillänne. Ja tälle näyttää
nyt! Hahahaa! Ja se mies sanoi vielä äsken rakastavansa isänmaataan ja
hän rakastikin minun vaimoani! Minkä pitkällisen, kurjan petoksen uhri
minä olenkaan ollut, minä pässinpää!
NIINA (Rukoillen tuskissaan.) Johannes, kuule minua. Sinä olet
mieletön. Kuule minua! Kaikki oli vain tilapäistä sattumaa...
PETRA. Sattuma paljasti totuuden. Muuten en olisi saanut tietää sitä
koskaan. Missä valheen liejussa olenkaan elänyt!
NIINA. Ajattele vähän mitä sanot! Usko minua, sinua yksin minä
rakastan...
PETRA (Kylmän ivallisesti.) Niin todellakin taidat vähän minua
rakastaa. Minun etujani. Kaikki naiset rakastavat vain etua
tai edun vuoksi. Sinä soisit, että meidän yhteinen rakkaus- ja
liikekumppanuutemme jatkuisi. Hahahaa! (Äkkiä jyrkästi.) Mutta minä
vannon sinulle, että se ei tule jatkumaan. Juudit oli oikeassa. Pois
tästä kaikesta, tästä myrkytetystä pesästä!
NIINA (Painaen käden sydämelleen, heikosti.) Kodistako?
PETRA (Fantastisesti.) Runoilijan koti on maailma. Runoilijan
perhe ihmiskunta! On vielä, Jumalan kiitos, sentään ihmisiä, jotka
kaipaavat suurempaa kauneutta kuin mikä mahtuu jonkun kyynillisen
sanomalehtimiehen rasvoittuneisiin aivoihin! (Kuuluu kaukaisia laulua.)
Tuolla se tulee, se minun ihmiskuntani, sen kohu kantaa jo korviini,
se puhuu Jumalan äänellä! Minun tieni on nyt selvä. Pesäero elämän
pienuuden ja rumuuden kanssa! (Aikoo mennä.)
NIINA (Hiljaa, hitaasti, rauhallisesti.) Sano minulle yksi asia! Oletko
sinä koskaan rakastanut minua?
PETRA (Kuin heräten.) Rakastanut sinua! (Hitaasti.) Minä en tiedä...
Mutta minä olen luottanut sinuun rajattomasti, enemmän kuin keneenkään,
mihinkään, enemmän kuin itseeni. Sinä olit se ankkuri, joka vielä
pidätit minua satamassa... Nyt... Ulos myrskyyn! Kenties alas
syvyyteen! Mutta ei, ei, kansan aalto kantaa minua...
(Menee omalle puolelleen. Niina ristii kätensä.)