PETRA. (Heittäytyen tuolille, itsekseen.) Rauhaa, unta, hahahaa!
(Katsahtaa Niinaan.) Miksi sinä katsot minuun... noilla silmillä, jotka
ovat niin kirkkaat... eivätkä kuitenkaan ymmärrä mitään? Jotka ovat
niin hyvät ja sentään niin syyttävät.. (Ponnahtaa seisomaan.) Minä en
siedä sitä. Miksi et ole koskaan iloinen? Tai miksi et sitten kynsi
ja pure kuin kissa, jos sinulla on jotakin minua vastaan? Sekin olisi
parempi. Minä tahdon rakkautta, joka on kuuma tai kylmä, ei haalea.
Mutta sinä vain vaikenet ja tuijotat ja vaanit minun askeleitani yötä
ja päivää.
NIINA. (Värittömästi, äärettömän väsyneenä.) Etkö kävisi jo nukkumaan,
kohta on jo aamu... ja huomenna...
PETRA. Enkö arvannutkin. Nyt sitä taas tulee tuota lämmintä
pikkulasten maitoa tutista, jolla aina minua syötät. Hyveellisyyden
terveyspillereitä, naputuksia sovinnaisuuden ilmapuntariin. Syö, nuku,
ole tylsä ja tee mestariteoksia! Niitä sinä kyllä muistat kysellä,
niinkuin ompelijalta kysyt tilauksiasi, mutta et sitä, vieläkö minun
sieluni elää.
NIINA. Rakas Johannes, minä rukoilen sinua, käy levolle, olet liian
kiihoittunut.
PETRA. Jos vähänkään välittäisit elämäntehtävästäni, henkeni
elinehdoista, niin kiittäisit Jumalaa siitä. Se on merkki siitä, että
minussa jokin vielä elää, etten ole kokonaan turtunut... Millaista
alennustilaa onkaan ollut se aika, jota sinä olet luullut onnelliseksi,
jolloin olen ollut rauhallinen ja hyvä, mukautunut samanlaiseksi kuin
sinä, kuin ympäristö, jolloin olen lakannut taistelemasta, uupunut
jokapäiväisyyden lukinseittiin! Ensin niitä väsymyksen hetkiä oli
harvoin, sitten yhä useammin. Nyt lasken elämäni heräämishetkieni
mukaan... Minussa tapahtuu maanjäristys...
NIINA. (Itkuun purskahtaen.) Sinä et siis koskaan ole ollut onnellinen
minun kanssani. Kaikki on ollut turhaa. Sitten en jaksa, en jaksa enää.
(Itkee hillittömästi.)
PETRA. (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa.) Mitä minä olen sanonut? En
tiedä mitä puhuin. Olenko sinua loukannut, Niina? Anna anteeksi. Minä
olen mahdoton, kerta kaikkiaan.
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Tahdotko, että... että siirryn pois...
PETRA. Minä sinä puhut?
NIINA. Jonkun toisen tieltä...
PETRA. (Surumielisesti.) Rakkaani, jos sinäkin jätät minut, sitten ei
minulla ole ketään, ei ketään...
NIINA. (Kuivaten, silmänsä, keventyneesti.) Minä laskin vain leikkiä,
kultaseni. Minä en ikinä jätä sinua. Ja nyt minä toivotan sinulle vain
hyvää yötä! (Suutelee häntä. Menevät yhdessä Petran ovelle.)