PETRA. (Tulee, kantaen kädessään viinipulloa ja laseja, kaataa
laseihin. Etsii jotakin taskuistaan, katselee ympärilleen etsivästi.)
KALMU. Mitä sinä etsit? Oletko hukannut jotakin?
PETRA. Minä olen hukannut sieluni! Auta minua löytämään sieluni!
(Keksii tulitikut, sytyttää toisen haarakynttilän palamaan.)
KALMU. Sitä, veliseni, minä aina olen ihmetellyt, että miksi sinä, jota
ei mikään sido tänne, et muuta maalle, että viitsit jatkaa tällaista
hermoja turmelevaa kaupunkielämää, joka on juuri tuo »Untergang des
Abendlandes», josta nykyisin niin paljon puhutaan. Ainainen koneellinen
liike ja pauhu, kiire sellainen, etteivät ihmiset ehdi koskaan etsiä
eikä löytää itseään, ei koskaan ehjentyä. Koko päivä yhtämittaista
touhuamista, puhelimen kilinää, kokouksia, komiteoja, politiikkaa,
sitten muutama tunti kuumeista unta, joka ei ole mitään lepoa, ja
aamulla, heti kun saa silmänsä auki, pudistavat sanomalehdet koko
likaisen rikkalaarinsa, hedelmättömän pölysäiliönsä ihmisen sieluun.
Onko ihme, että kaupunkilaisilla on sairas sielu.
KONTIALA. (Pilaillen.) Ja maalaisilla ei ole sielua ollenkaan.
KALMU. Se on terve, lähempänä luontoa ja jumaluutta, siksi he eivät
tunne sitä. Ruumiillisenkaan elimen olemassaoloa ei tunne, ennenkuin se
sairastuu.
PETRA. (Levottomin, fantastisin korostuksin.) Sinäpä sen sanoit. Mutta
sielu on minun työainehistoni, sielu on minun työvälineeni, sielu,
joka tuntee, ymmärrätkös. Minulla on sielujen nälkä ja jano, minä syön
ja juon sieluja. Minä tarvitsen sairasta sielua rajattomat määrät.
Ja sinä toivot, että minä asuisin maalla. Mutta, ihminen, sieltähän
minä vasta tulen, korvesta, sydänmaalta! Luuletko sinä, että minä
turhan tähden lähdin äitini töllistä kontti selässä maailmaan! Minä
kammoan luontoa, se on heimoni ikuinen verivihollinen, hallanantaja,
orjuuttaja, kytkijä. Luonnosta pois! Ja kun ihminen hylkää luonnon,
hylkää luontokin ihmisen. Kun tulen maalle, en enää osaa olla siellä.
Minua vaivaa istua paljaalla nurmella, josta täysveriset kaupunkilaiset
nauttivat. Luonnontunnelma, joka kutsuu muita, on minulle poistyöntävä.
Ja kaupungissa, jossa elän mukavuudessa — toiset väittävät
ylellisyydessä — en osaa siitäkään nauttia. En ole vielä tänäkään
päivänä oppinut edes istumaan pehmeästi päällystetyllä tuolilla. Se
hävettää, työntää pois sekin. Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain
häntä, rouvaani, varten. Minä olen talonpoika, josta on tullut herra.
Hahaa! Luuletteko, että se on helppoa! Minä olen juureton, niin kaukana
lähtökohdastani, etten löydä enää tietä edes oman kantajani luo. En
tiedä, mitä vanhalle äiti-muorilleni sanoisin. Minä arastelen häntä
ja hän minua. Ja vieras olen myös uudessa ympäristössä. Ei mikään ole
niin raskasta kuin elää kevyttä elämää; ei mikään niin epämukavaa kuin
mukavuus! Ei mikään niin häpeällistä kuin kunnia-asemat ja tittelit ja
kiitokset, ei mikään niin vaarallista ja moraalisesti turmelevaa kuin
turvallinen koti, hyvä vaimo ja kuuliaiset lapset! Hahahaa! Maljanne,
hyvät herrat!
KALMU. Ihminen ei koskaan tiedä mikä on onni, ennenkuin hän sen
kadottaa. »Hupailla voi monen kanssa, tupailla vain harvan kanssa.»
KONTIALA. Minä en voi koskaan »huvitella». Mutta sensijaan ei minulla
myöskään milloinkaan ole ikävä (Haukottelee.)
PETRA. Suupielesi puhuvat vähän toista kieltä.
KONTIALA. Minulla on yksinkertaisesti uni... Ja huomenna on tärkeä
työpäivä... Armeijan vuosijuhla.
PETRA. Aina sinulla on yhteiskunnallinen tärkeytesi mielessä. Se
rajoittaa sinun inhimillisyyttäsi. Ja se ei vielä mitään haittaisi,
ellet sinä tekisi omasta mitättömyydestäsi julkista periaatetta siten
hidastuttaen koko kansan kehitystä...
KONTIALA. (On sillä välin noussut kävelemään, katselee jotakin taulua
seinällä.) Ja mihin se sitten tahtoo kehittyä, mihin sillä on niin
hitonmoinen kiire...? Minä ainakin käyn maata kiireimmäksi aikaa.
(Heittäytyy leposohvalle pitkäkseen.)
KALMU. Niin olisi sinunkin tehtävä. Ei, kyllä minä nyt lähden ja heitän
sinulle hyvästit... (Yrittää nousta.)
PETRA. (Lapsekkaan rukoilevasti.) Vanha ystävä, et saa jättää minua
nyt. Enhän usein pyydä sinulta palvelusta. Tahtoisin puhella kanssasi,
olla ihminen hetkisen. Herra ties, milloin taas tavataan. Ja lääkäri,
hän on nykyaikaisen ihmisen rippi-isä. Minä olen sairas, tarvitsen
lääkäriä, minä olen yksin, tarvitsen ihmistä. Hän (viittaa sohvaan
päin) ei ole kukaan, ei mikään. Sinä sitävastoin. Ainoa ystäväni. Sinä
tunsit minut jo poikasena, ennenkuin kukaan muu tässä talossa. Muut
eivät tiedä eivätkä saa tietää mitään minusta. Minä elän kaksoiselämää.
Minulla on yöpuoli ja päiväpuoli, ja yöpuoli on se oikea.
KALMU. Ystävä-parka. Sinä poltat kynttilääsi molemmista päistä. Tämä
täällä (osoittaa sydäntään) ei kestä...
PETRA. Oh, sydämeni kestää kyllä niin kauan kuin elämänikin.
KALMU. Asia on juuri päinvastoin. Elämä kestää niin kauan kuin sydän
kestää... Sinun pitäisi luopua...
PETRA. Alkoholista, tarkoitat (Pudistaa päätään.) Mahdotonta. Usein
huudan itsellenikin, tai puhelen hienosti, kohteliaasti, toisin vuoroin
hellästi, soimaavasti, toisin vuoroin vihaisesti, raa'asti: »Johannes,
miksi sinä juot?» Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta
vastata. Miksi kysyä? Paras todeta. Minä juon, ja sillä hyvä! Ja jos ei
hyvä, paha sitten. Yks'kaikki. Jokaisella on oma tapansa elää, tulla
kuoleman ovelle, pelätä kuolemaa tai voittaa kuolemanpelkonsa, kärsiä
tai vapautua kärsimyksestä... Ja viina voi välistä pelastaa kuolemasta.
Tiedäthän, mihin sitä käytetään. Minua on käärme purrut. Minä tarvitsen
vastamyrkkyä (Juo lasin pohjaan rajusti. — Hitaasti, kuin itsekseen,
eteensä tuijottaen.) Ihminen juo, entä sitten? Täytyyhän sitä jollakin
tavoin korvata ne siivet, jotka syntymässä on kadottanut pudotessaan
taivaasta maahan. Ihminen haluaa lentää! Ja tiedätkö, mille tuntuu,
kun omatekoiset siivet alkavat pettää, väsyä kesken? Niin on minun
laitani, ja se on kamala tunne. Neljänkymmenen vuoden ikä on ankara
tilinteon ikä ihmiselämässä. Siihen asti vielä toivotaan ja odotetaan
sitä suurta ihmettä. Mutta sitten! Joko ladot täyttyvät itsestään tai
ne ovat tyhjiä ja jäävät siksi. — Ah, nuoruusvuosien unelmat, mitä
teistä on tullut! Jospa voisi kirjoittaa, niinkuin toiset kyntävät
ja kylvävät, ja korjata kultaista eloa, kuten esi-isät kuhilaitaan
raikkaan syysaamun sarastuksessa! Tiedätkö, ystäväni, mille tuntuu, kun
tulee epäilys, että koko elämä on ollut erehdys, että kaikki on mennyt
väärään suuntaan, kaikki ollut turhaa, ja kun on liian vanha ja väsynyt
uusia umpi-uria aukomaan? (Kätkee kasvot käsiinsä.)
KALMU. Sinä kuvittelet syyttä suotta tuollaista. Sinulla ei ole mitään
aihetta tuollaiseen pessimismiin. Sinullahan on jo pysyväinen paikkasi
kirjallisuudessamme.
PETRA. (Hypähtäen seisomaan.) Meillä taiteilijoilla ei ole koskaan
pysyvää paikkaa. Meidän täytyy aina uudestaan ja uudestaan ja yhä
kalliimmalla hinnalla lunastaa pääsylippu, jos tahdomme istua elämän
teatterin ensirivillä, suorittaa yhä uusi ja uusi tutkinto, jos
mieli säilyttää arvo-asteemme. Te lääkärit teette sen kerran, ja
olette valmiita sitten; me, me emme ole milloinkaan valmiita. Meiltä
vaaditaan ikuista nuoruutta, ikuista uudistumista. Meillä ei ole
varaa tulla vanhoiksi. Tämä ikä on kriitillinen. Nyt se vielä käy,
jotenkuten, mutta jonakin kauniina päivänä hermot pettävät, jättävät
tämän raiskatun ruumisparan pulaan kuin laivan ilman peräsintä. Ja
silloin vanhenen yhdessä hetkessä. Miten minun sitten käy, minä kun
päällepäätteeksi olen rakastunut...
KALMU (Naurahtaen.) Jos sinä vielä sairastat sellaista penikkatautia,
on vanhuus sinusta kaukana.
PETRA. Älä naura. Asia on vakava. Minä kärsin onnettoman rakkauden ja
hylätyn lemmen tuskia ja minä kärsin omantunnon vaivoja, pirullisempia
kuin yksikään ihminen, sillä minulla on kaksi omaatuntoa. Monta yötä
olen valvonut sairas omatunto kädessäni kuin värisevä kyyhkynen,
sil'aikaa kuin se toinen omatunto, se ratsastaa ihanan uudenaikaisen
valkyyrian valkeassa povessa kuin hornanhenki ympäri maailmaa. Voi
Juudit, Juudit, minkä olet minulle tehnyt!
KALMU. Mitä sinä hourit? Vieläkö sinä haastelet Juuditista, niinkuin
parikymmentä vuotta takaperin? Sehän on jo vanha historia, kuollut ja
kuopattu.
PETRA. (Vähän naurahtaen.) Ja ylösnoussut kuolleista.
KALMU. Mutta mikäli minä muistan sinun kertoneen, matkusti tuo Juudit —
mikä hänen nimensä nyt taas olikaan — pois maasta ja jäi sille tielle.
PETRA. Hän on palannut.
KALMU. Ja sinä olet tavannut hänet?
PETRA. Hän asuu täällä.
KALMU. (Päästäen pienen vihellyksen.) Se muuttaa asian.
PETRA. Sinä et taida muistaakaan, että hän on vaimoni sisarpuoli?
Ja kun hänen oli vaikea löytää asuntoa, tahtoi vaimoni hänet kaikin
mokomin tänne... Ja — kaikki haavat ovat auenneet...
KALMU. Siis pelkkä asuntoprobleemi koko juttu. Kun se ratkeaa, on
kaikki taas entisellään. Kyllä te runoilijat olette ihmeellisiä
värittämään ja suurentamaan asioita. Te luulette saaneenne haavan,
kun on kysymyksessä vain pieni naarmu... Paras keino olisi, että
matkustaisit pois joksikin aikaa...
PETRA. Minä en voi elää ilman häntä.
KALMU. Sinä olet, veikkonen, elänyt parikymmentä vuotta ilman häntä, ja
niin tulee käymään vast'edeskin.
PETRA. (Unelmoivasti.) Ne vuodet olivat kuin jotakin tilapäistä
hämärää, joka auringon piti hälventää, kuin unta, kuin odotusta,
kuin epäröivää kyselyä, johon kerran oli hänen suustaan vielä tuleva
vastaus. Ja se tuli. Hän ei rakasta minua.
KALMU. Jumalan kiitos. Sillä sinullahan on hyvä vaimo, suloinen tytär
ja —
PETRA. Miksi pitääkin minun rakastaa juuri sitä ainoaa, joka ei minua
rakasta?
KALMU. Juuripa siksi. Jos saisit tuon ikuisen ihanteesi... Niin — mikä
hänestä on tullut tällä aikaa?
PETRA. Kirjailija, sanomalehdentoimittaja, maailmannainen,
maailmanparantaja ja...
KALMU. (Nauraen.) Riittää. Olen varma siitä, että sinä et olisi hänen
kanssaan yhdessä kahta viikkoa. Tuollaiset maailmannaiset sopivat
huonosti kotiin, ja maailmanparantajat tuskin osaavat parantaa
ihmissydämen haavoja. Kirjallisen naisen käsi on kömpelö silittämään,
ja hänen periaatteellinen rintansa on kulmikas vuode väsyneelle päälle.
Kilpailijoita, riitatovereita teistä tulisi. Usko minua, poikaseni
(Nousee.) Ja nyt minä otan sinusta isän kädellä kiinni ja vien sinut
vuoteeseen. Nämä ovat kaikki pelkän yövalvokin houreita...
PETRA. (Nousten tylsän koneellisesti.) Minä en saa unta.
KALMU. Minä annan sinulle unilääkettä. No, mennään nyt.
PETRA (Siirtyen ovea kohti, kuin unessa, tahdottomasti.) Sinusta siis
on kaikki hyvä, mikä tapahtuu?
KALMU. (Tarttuen hänen käsivarteensa.) Ei, mutta kaiken voi kääntää
parhain päin.
(Menevät vasemmalle.)