VIRVA. (Astuu sisään iloisesti, intomielisesti.) Isä, isä! (Huomaa
Juuditin, niiaa hieman.) Arvatkaapas mistä minä tulen! Työväen
lausuntokursseilta. Siellä lausutaan sinun runojasi, isä. Minä
kuulin siitä Matilta... Niin, Sannin Matilta... häneltä, joka
on kirjanpainaja! Hän kävi äsken täällä. Ja ajatelkaas, kuinka
hullunkurista! Äiti luuli minun kulettavan hänelle leipää puutarhan
portin taakse, niinkuin kerjäläiselle. Matti ei olekaan mikään
kerjäläinen, hän on ihana poika! Niinkuin sankari. Hengen leipää
hän halusi, ja minä lainasin hänelle sinun runojasi, isä... Ja
kun ei ompelija ollut kotona, päätin minäkin pujahtaa noille
lausuntokursseille. Millaisella innolla he lukivat ja lausuivat, ja
miten heidän silmänsä loistivat! Ja miten tavattomasti he kaikki
ihailevat sinua, isä. He sanoivat, että sinä olet tämän ajan, niin,
koko maailman suurin runoilija! Että sinä ymmärrät heidät paremmin
kuin he itse! He ovat oikeita ihmisiä. Aivan toista kuin kaikki nuo
sammakkosilmäiset Kontialat ja karamelliposkiset Akselit, joita meillä
käy. — Minä olen vallan kuin uusi ihminen, kuin nuoruuden lähteessä
kastettu. Tunsin itseni tänä aamuna niin vanhaksi kuin Metusalem. Minä
olen niin ylpeä sinusta, isä, ja minäkin rakastan ja ihailen sinua
niin, niin, niin äärettömästi! (Kaulaa isäänsä äkkiä ja juoksee pois.)
JUUDIT. (Katsoo hänen jälkeensä, Petran puoleen kääntyen.) Näetkös nyt,
Johannes! Katso nuorisoa! Katso tulevaisuuden kansaa! _Sinun_ juuri
kannattaa elää!
Väliverho.