NIINA. (Järjestelee kukkia ikkunakomerossa. Virva istuu nojatuolissa
raukean ja kyllästyneen näköisenä, hajamielinen ilme silmissään,
kädessä kirja, jota hän ei lue. Niina katsahtaa tyttäreen, seisahtaa
hänen viereensä.) Minä en ymmärrä sinua, tyttöseni, en yhtään.
VIRVA. (Päätään kääntämättä, veltosti.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Vähän kärsimättömästi.) Sitäpaitsi on sinulla aivan sietämätön
tapa kohdella ihmisiä, kotiväkeä, täti Juuditia, vieraita, koko
maailmaa.
VIRVA. (Kuten edellä.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Hymähtäen voimattomasti.) Saattaako tuollainenkin huvittaa...
VIRVA. Minua ei huvita mikään.
NIINA. (Huokaa, kääntyy jälleen järjestelemään kukkia.) Ja luuletko,
lapsi parka, noin koskaan saavuttavasi lähimmäistesi rakkautta.
VIRVA. Minä en välitä lähimmäisten! rakkaudesta.
NIINA. Sitä ilman ei ihminen kuitenkaan voi elää.
VIRVA. (Surullisesti.) Minä en ole koskaan elänyt.
NIINA. (Naurahtaen.) Et ole erinomaisia ehtinytkään. Lapsihan sinä
vielä olet (Heittää häneen tutkivan silmäyksen, tulee lähelle, laskee
kätensä hänen olalleen. Hellästi.) Virva kultaseni, sinä et mahda olla
oikein terve. Mikä sinua vaivaa?
VIRVA. (Raskaasti.) Minua vaivaa kaikki.
NIINA. (Ottaa tuolin, istuutuu hänen viereensä. Pehmeästi.) Sinä olet
liian paljon yksin. Et viihdy ikäistesi nuorten tyttöjen seurassa. Se
tekisi kuitenkin sinulle hyvää. Mitä mahdatkaan aina miettiä? Vaivut
liiaksi omaan itseesi. Siitä juuri tulee ärtyisäksi ja tyytymättömäksi.
Oma itse on ihmisen vihollinen. Sitä ei pidä päästää liian lähelle,
vaan loitontaa, loitontaa, näetkös... Niin olen minäkin saanut tehdä...
VIRVA. (Katsahtaa äitiinsä pitkään, ikäänkuin johonkin tähdäten,
painokkaasti.) Onko sellaiseen oikeutta?
NIINA. Se ei ole ainoastaan ihmisen oikeus, vaan hänen
velvollisuutensa... Täytyy jaksaa elää...
VIRVA. Millä keinoin tahansa?
NIINA. (Keveämmässä äänilajissa.) Kaikilla luvallisilla keinoilla
tietysti.
VIRVA. Onko lupa elää toisten elämää?
NIINA. (Nousten jälleen puuhailemaan jotakin.) Rakas lapsi, sinusta on
tullut oikea kamarifilosofi. Teet kysymyksiä, jotka eivät kuulu sinun
iällesi ja joita, mikäli minä ymmärrän, ei millään iällä voi ratkaista.
Kuka sanoo, mikä on sinun, mikä minun elämää! Elämä on yhteistä.
Jokainen sieppaa siitä palasen, minkä sattuu saamaan. Ja useimmat
koettavat haukata itselleen niin hyvän palan kuin mahdollista, mutta...
parhaimmat säästävät sen toiselle... Jalompaa on ajatella muita kuin
itseään...
VIRVA. (Hajamieliseksi käyden.) Toiseen meillä siis on omistusoikeus,
ei itseemme. Sitä pitää vain loitontaa, loitontaa...
NIINA. Niin, sitä se on elämisen taito. Mutta sen oppii vasta
myöhemmin, vanhempana, elämän mukana...
VIRVA. (Suorasukaisesti.) Onko sinulla elämisen taito, äiti?
NIINA. (Leikikkäästi.) On kuin onkin. Luuletko sinä, ettei tässä
tarvita taitoa tämänkin talon hoitelemisessa! Isä on epäkäytännöllisyys
itse, ja sinä näyt tulevan isääsi. Tahtoisinpa minä nähdä, miten te
kaksi täällä suoriutuisitte ilman minua. Isällä on oma, sisäinen
maailmansa, jossa hän elää, ulkonaisesta hän ei ymmärrä mitään.
VIRVA. Eikä hän välitäkään siitä. Kun meillä on vieraita, niin
harvoinhan isä on mukana. Sellainen kiusaa häntä... Jättäisit sinäkin,
äiti, sellaisen!
NIINA. Kärsivällisyyttähän se kyllä monasti kysyy, oikein
näyttelemislahjoja, joita ei minulla synnynnäisesti yhtään ole,
mutta kaikkeen tottuu ... Perhe-elämä tuo mukanaan yhteiskunnallisia
seurusteluvelvollisuuksia...
VIRVA. Mikä perhe me olemme! Täällä me kuljemme kukin itseksemme,
tuskin näemme toisiamme päiväkausiin. Murjotamme äänettöminä
toisillemme. Mutta sinä katsot asiaksesi hymyillä ja laverrella
oudoille ihmisille ja edustaa onnellista perhettä. Sanoisit pikemmin:
»Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» Niin minä tekisin.
NIINA. Niin voi ajatella, mutta niin ei tehdä. Ihmiset ymmärtäisivät
sen väärin. Tai sitten he ryntäisivät suoraan isän kimppuun, ja se
olisi pahinta. Hänen täytyy saada säilyttää ehdoton työrauhansa. Hänen
täytyy saada olla yksinäinen ja vapaa. Keskellä kotia ja yhteiskuntaa.
Se ei ole helppoa. Se ei kävisi muuten, ellen minä esiintyisi
aallonmurtajana ulospäin.
VIRVA. Ja ruoskana sisäänpäin. Minua sinä aina vangitset. Minäkin
tahtoisin olla vapaa ja saada työrauhaa. Mutta minä en saa laulaa
koskaan. Aina se häiritsee...
NIINA. Saathan sinä, lapsi kulta, laulaa, aina kun isä on poissa, niin
paljon kuin tahdot. Nytkin voit mennä laulamaan.
VIRVA (Happamesti.) Ei minulla nyt ole inspiratsionia. Tuollainen
säännöstely tappaa kaiken innon.
NIINA. Mutta isähän on niin paljon poissa.
VIRVA. (Nousten kävelemään kädet selän takana.) Tietysti hän on poissa.
Täällä kotona on hirveän ikävä. Kuka täällä viihtyisi. Isä huvittelee
ulkona...
NIINA. Isällä on paljon toimituksia kaupungilla. Eikä koti ole
sitäpaitsi huvia varten. Se on lepoa ja työtä varten, sisäistä ja
ulkonaista kasvatusta varten (Istuutuu leposohvalle.)
VIRVA. Sinulla on väärä kasvatustapa, äiti. Isä sanoo aina, että
paras tapa kasvattaa lapsia on antaa niiden kasvaa vain. Sinä aina
kiellät. Jos minä aion mennä isän huoneeseen, sanot sinä, että se
häiritsee häntä, ja minä tiedän, että hän pitää siitä. Isä ei kiellä
milloinkaan...
NIINA. Senpätähden täytyy juuri minun se tehdä, säästää isä ikäviltä
vaikutelmilta. Mitä hänen työstään tulisi, jos hänen pitäisi ruveta
täällä komentoa pitämään.
VIRVA. (Kuvittelevasti.) Minä aionkin lähteä pois kotoa, tiedätkö
sen, äiti, matkustaa ulkomaille, niin, ja olla siellä hyvin, hyvin
kauan niinkuin täti Juudit ja tulla suureksi... Täti Juudit on niin
toisenlainen kuin kaikki muut. Vaikka en minä oikein hänestäkään
pidä. Aina hän puhuu ihmisyydestä, niinkuin se olisi yksinomaan hänen
patenttinsa. Ihminen minäkin olen ja me kaikki. Ja minusta on ihmisyys
siinä, että on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa.
NIINA. Vapaus ei ole vain siinä, että voi tehdä mitä haluaa, vaan että
voi jättää tekemättäkin sen, mitä haluaa...
VIRVA. (Tullen Niinan luo hellitellen, säälitellen.) Sinä, äiti, olet
varmaan jättänyt paljon tekemättä sellaista, mitä olisit halunnut.
Siksi minusta tuntuukin, että sinulla on ainoastaan elämisen taito, ei
itse elämää...
NIINA. (Raskaasti.) Itse elämä on juuri tällaista. Sinä et ymmärrä sitä
vielä (Silitellen Virvan kättä.) Miten voisitkaan. En minäkään sitä
vielä sinun iälläsi ymmärtänyt...
VIRVA. (Soinnuttomasti.) Ja milloin sinä sen opit ymmärtämään?
NIINA. (Arkaellen, hiljaa.) Sinulle on niin vaikea puhua. Sinä
olet niin umpimielinen ja kova. Tai sitten sellainen epätasainen
pusahtelija. Minä en ole saanut koskaan puhua kenellekään mitään
oikeista asioista. Siksi olen oppinut puhumaan joutavuuksia. Minä en
ole voinut koskaan kertoa kenellekään sisäisestä itsestäni, siksi olen
oppinut puhumaan ulkonaisista arkiaskareista, ruoasta ja vaatteista,
tuloista ja menoista, kauniista ilmasta ja kalliista ajasta. Kyllä minä
tiedän, että moni pitää minua senvuoksi ajatuksettomana kananpäänä,
liian tuhmana puolisona viisaalle Johannekselle, liian arkipäiväisenä
elämäntoverina runoilijalle. Mutta luuletko, että isä sietäisi toista
viisasta vierellään, sellaista, joka sekaantuisi hänen sisäisen
maailmansa asioihin. Se rajoittaisi häntä, ja hänen täytyy saada olla
rajaton, rajoittamaton, yksinäinen (Huoaten.) Hän on runoilija! Sielun
yksinäisyys on runojen yrttitarha, on hän sanonut. Mutta minulle, joka
olen vain tavallinen ihminen, on yksinäisyys usein ollut vaikeaa...
Minä odotin, että se sinun kerallasi, kun sinä kasvaisit suureksi,
menisi pois... Mutta se ei mennytkään. Sinusta tuli samanlainen...
VIRVA. (Kiivaasti.) Kuin kuka?
NIINA. ... kuin isäsi. Niin. Hänkään ei ymmärrä tätä maailmaa, ja niin
täytyi minun oppia ymmärtämään...
VIRVA. Onko se onnellista?
NIINA. Mahdollisimman onnellista ainakin (Kuin itsekseen.) Työnjakoa,
järjestystä... Jos ei muuta...
VIRVA. (Ponnahtaen.) Niin, niin, johan sinä selitit. Isä hoitaa
sisäiset asiat, sinä ulkonaiset! Hän hengen, sinä aineen! Mikä
sopusointu tässä meidän perheessä vallitsee! Hahahaa! Ja millainen
onni! Siitä voi saada ihan vatsansa kipeäksi. Hahahaa!
NIINA. (Lempeästi ja surullisesti.) Voi sinua, Virva, miten sinä olet
katkera ja kummallinen. Luuletko, että tässä kehun itseäni tai kotiani?
Tiedänhän minä, miten ristiriitaisista aineksista se on rakennettu.
Mutta ainakin olen koettanut rakentaa sitä rakkaudella, parhaani
mukaan. Mutta sinä teet pilkaksi koko elämäni ponnistuksen. Se koskee
minuun... (Painaa pään käsiinsä.)
VIRVA. Suo anteeksi, äiti. Älä ole minulle vihainen.
NIINA. Enhän minä osaa olla sinulle vihainen, vaikka oikeastaan
pitäisi. Sillä minä tunnen tuon. Kyllä se parantuu ajan mukana. On
minullakin ollut levottomat hetkeni. Entä sitten sinulla, joka olet
sellainen levoton virvaliekki koko tyttö.
VIRVA. (Leikittelevästi.) Ja siitä liekistä ei ainakaan rakenneta
takkavalkeoita (Pikkuvanhasti.) Kyllä avioliitto on sentään jotakin
vallan kauheaa. Se on onnettomuus, ja ihmiset luulevat, että se on
onni! Kuinka he ovat typeriä!
NIINA. Onnen ikävä on onnettomuuden pelkoa voimakkaampi.
VIRVA. Onnen ikävä minullakin on, mutta tiedän, ettei minun ikävöimäni
onni ole avioliitossa.
NIINA. (Katsoo häneen pitkään.) No mutta... (äidillisesti) etkö sinä
ehkä rakastakaan Akselia? Minä luulin...
VIRVA. (Vältellen.) Onko rakkaudessa sitten onni?
NIINA. (Samoin vältellen.) Eiköhän. Ainakin jotakin, jota naisen
kannattaa ikävöidä...