(Aluksi Åkerman yksin, sitten Eeva sivuovesta. Huoneessa vallitsevan
hämäryyden vuoksi ei kauempana seisova Åkerman heti voi tuntea Eevaa,
joka jää seisomaan ovelle keveästi pihtipieleen nojaten. Pitempi
vaitiolo.)
_Åkerman_ (puoleksi itsekseen). Minkähänlainen kana tuo mahtaa olla?...
Miksi minä tänne lähdinkään?... Tulkaa lähemmäksi!
_Eeva_ (joka ei ole tuntenut Åkermanin tavallista erilaisempaa ääntä).
Kuka käskee!
_Åkerman_ (jossa ääni on herättänyt ikäänkuin epäselvän muiston,
puoleksi itsekseen). Mitä ihmettä... Ei, kai se on erehdys.
(Tavallisella äänellään.) Ettekö te täällä ole tottuneet kuulemaan
käskyjä?
_Eeva_ (hätkähtäen äänen kuullessaan). En minä... (Syöksähtää pöytää
kohti, jota Åkerman on myöskin lähennyt).
_Åkerman_. Eeva! (Pitkä sanattomuus.) Oletko... sinä... täällä?...
_Eeva_. Täällä... kuten sinäkin.
_Åkerman_ (hetken perästä). Minä en olisi odottanut... Kuinka se on
mahdollista?
_Eeva_. Kysytkö sinä sitä minulta?... Kysyisit tädiltäsi, joka sulki
minut laitokseensa... Oliko se muka tämän parempi paikka?... Ei,
huonompi vielä, sillä täällä ei toki teeskennellä. Ja kysyisit
itseltäsi... Nyt minä vasta ymmärrän kaiken... nyt minä ymmärrän...
_Åkerman_. Ei, Eeva... minä en olisi uskonut, että sinä vaivut näin
alas.
_Eeva_. Alas!... Olenko minä sen alempana kuin sinäkään?... Minä olen
täältä lähtenyt... ja palannut jälleen kotiini... Sinä olet huonompi
minua... Sinä olisit voinut kulkea toista tietä, mutta sinäkin tulet
tänne. Minä olen taistellut, mutta sinä antaudut vapaaehtoisesti.
_Åkerman_ (koettaen tarttua Eevan sanoihin kuin oljenkorteen). Oletko
sinä etsinyt kunniallista työtä?
_Eeva_ (hysteerisesti naurahtaen). Kunniallista työtä!... Meikäläiselle
ei ole olemassa kunniallista työtä... Sinä annoit minulle työtä, mutta
se juuri vei minun kunniani... Ja koko kunnia on valhetta. Se lankeaa
sille, joka kykenee maksamaan. (Puhjeten itkuun ja lyhistyen tuolille
pöytää vasten.) Me emme siihen milloinkaan pysty, me syntymästä
leimatut naiset... Mutta mitä varten tämä taakka on annettu juuri
minulle... ja miksi sinä kohtelit minua sillä tavoin?...
_Åkerman_. Itsehän sinä lähdit luotani, Eeva.
_Eeva_ (nostaen päänsä, mutta edelleen pöytää vasten). Niin, minä
lähdin, mutta mitä olet sinä tehnyt minulle?... Kuka on murskannut
minun elämäni, tahrannut nuoruuteni... surmannut minun lapseni?...
Sinä sen olet tehnyt, sinä!... (Kiihtyen yhä enemmän.) Oletko sinä
nyt valmis tilille?... Ymmärrätkö, että sinä olet velkaa kahdesta
elämästä?... (Hänen kätensä sattuu pöydällä olevaan suureen veitseen.)
Siispä suorita velkasi! (Nostaa veistä Åkermannia kohti, joka kohottaa
hitaasti päätään ikäänkuin valmiina vastaanottamaan iskua.) Ei, mitä
tyhjää! (Raukeaa voimattomuuteen ja veitsi putoaa pöydälle. Hiljaa.) Ei
se sillä olisi maksettu.
_Åkerman_ (vaitiolon jälkeen). Miksi sinä et iskenyt Eeva? Se olisi
ollut ratkaisu.
_Eeva_ (joka on täydellisesti voittanut itsensä, hitaasti ja
vakavasti). Eikö mitä. Sinun tuhosi ei riitä... Sukupolvien vääryyttä
ei korvata yhdellä elämällä... Kaikki teidät pitäisi tuhota, teidät ja
teidän maailmanne.
_Åkerman_. Minä olen syyllinen...
_Eeva_. Olet kyllä... mutta ellet sinä, niin joku toinen... Se on meitä
synnystä seuraava rautainen laki. Se kuuluu kirjoittamattomana osana
teidän maailmanne oikeusjärjestykseen.
_Åkerman_. Mutta onhan toki sovitus. Miten minä voin sen saada?
_Eeva_. Ainoastaan auttamalla oman maailmasi häviötä!
(Keskustelu on tapahtunut hyvin hitaasti. Sen kestäessä Eeva ikäänkuin
suurtuu ja kirkastuu. Åkerman painuu ja musertuu.)
Väliverho.