(Vaillinaisesti kalustettu huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan,
samoin oikealla toiseen huoneeseen vievä. Peräoven vieressä ikkuna,
joka on yksinkertaisella ruusunpunaisella verholla peitetty. Keskellä
lattiaa, hieman sentään vasemman seinän puolella pöytä. Vasemmalla
näyttämön yläsyrjässä peitteetön puusänky. Huoneessa epäjärjestys,
naisten vaatekappaleita siellä täällä tuoleilla ja sängyn päässä.)
(Yö. Huonetta valaisee himmeästi kattolamppu, joka on verhottu
punaisella paperilla. Sen valossa on vaikeata erottaa henkilöitten
kasvoja. Pöydällä viinipullo, muutamia hedelmiä ja iso, leikkuuveitsen
tapainen ase. Edellisen näytöksen toiminnasta on kulunut kaksi
kuukautta.)
(Karoliina ja Dora istuvat pöydän ääressä maistellen viiniä ja
hedelmiä, joita huolimattomasti kuoritaan isolla veitsellä. He ovat
huolettomasti puettuja, ja viini on heihin jonkin verran vaikuttanut.)
_Dora_. Äsh... ikävä... ikävä!
_Karoliina_. Ota tuikku murheeseen, äläkä inise. On sinullakin metkut,
mokomalla prinsessalla. Koskaan et ole tyytyväinen. Aina vain (matkien)
ikävä, ikävä. Kiitä kauppojasi, että saat näin vapaana elää. Mitähän
sitten mankuisit, kun ruununkyydillä kuljettaisivat Hämeen Heikkilään.
Tämä elämä sentään kelpaa, sillä ämmä pitää huolen, että poliisi sulkee
silmänsä.
_Dora_. Kylläpä hän siitä hyvästä osaa meiltä maksunkin ottaa.
_Karoliina_. Kukapa nyt ei omaa etuansa katsoisi? Mutta jäähän sinulle
sentään omiin menoihisi, eikä viinistä ole ollut puutetta.
_Dora_. Entä kun tulee vanhuus?
_Karoliina_ (purskahtaa rentoon nauruun ). Kappas tanttia, kun jo
vanhuuttaan pelkää! Enhän tässä vielä minäkään voivottele, vaikka olen
useammat tuulet soutanut. Kylläpähän pitävät huolen. Taikka peritään
ämmän ammatti ja otetaan nuorempia täysihoitoon.
_Dora_. Ei ole kaikista siihenkään virkaan.
_Karoliina_. No, ei kai tuohon nyt kovin suuria kouluja tarvita.
(Maistaa viiniä.) Juo sinäkin, äläkä murjota!
_Dora_ (torjuen). Anna olla, ei maita nyt... ikävä...
_Karoliina_. Mitä sinulla nyt sitten on ikävä?
_Dora_. Väliin muistuu mieleen entinen elämä... Se oli niin kaunis ja
helläluontoinen nuori ylioppilas, ja se osasi puhua niin mukavasti ja
minä pidin siitä niin paljon. Missähän lie nyt se poika? Se toisinaan
itki ja vakuutteli...
_Karoliina_. Niin ne kaikki tekevät, nuoret ylioppilaat varsinkin. Ne
aina itkevät ja poraavat meidän surkeuttamme, mutta älä silti usko,
että ne jättävät meidät käyttämättä.
_Dora_. Niin, mutta se minun ylioppilaani oli nuori ja puhdas...
_Karoliina_. Tietysti, niinhän ne ovat kaikki. Olen minäkin niitten
kanssa ennen itkeä tihustanut, mutta enpä itke enää. Tehköön tehtävänsä
ja maksakoon, siinä kaikki... Jätä se ylioppilaasi, ei niistä ole
vieraaksi muuta kuin syksyllä, kun ne tänne kodeistaan saapuvat.
Silloin niillä on edes rahaa.
_Dora_ (melkein vihaisesti). Ole vaiti ja anna toki ihmisen muistella
parempia päiviään. En minä silloin rahaa kysellyt, minä rakastin...
_Karoliina_. Niinhän se on, ensi kerta aina menee polusta.
_Dora_ (kimmahtaen). Sinä et semmoisia asioita ymmärrä, lutka!
_Karoliina_ (päästäen leveän naurun). Mikäs sinä itse sitten olet?
Äläpähän tätä, kun noin suuttuu ylioppilaansa puolesta. Eipä luulisi
kannattavan. Vedä naamaasi tuosta kupillinen, se on parasta lääkettä.
Jos ei yksi auta, niin laita toinen perään, mutta älä vanhoja asioita
jauha!
_Dora_. Niinpä taitaa olla, ei kannata menneitä muistella. (Pieni
vaitiolo. Dora juo kupistaan.) Hiljaistapa taas on tänään. Missähän se
poikakin viipyy, tokkohan lie saanut ketään permeensä?
_Karoliina_. Mene tiedä, huono on aika. Vaikka tuo ämmä tuleekin niin
kalliiksi, ei ole varaa valita. Niillä on kuulemma nykyään niin ankarat
lait, jotta kadulta joutuisi helposti koukun kynsiin. (Peräovelta
kuuluu kolinaa.) Jaska varmaankin.