(Eevalta on viimeinen kohtaus vaatinut suunnatonta voimain ponnistusta,
hän vaipuu väsyneenä nojatuoliin.)
_Ankeliina_ (pistää vähän ajan perästä jälleen päänsä ovenraosta ja
huomattuaan, että vieras on mennyt, astuu sisään hiipivään tapaansa.
Kuiskaten). Joko se haaska meni? (Eeva, joka ei ole huomannut
Ankeliinan tuloa on vähällä syöksähtää pystyyn.) Älä säikähdä
kyyhkyseni, minä se vain olen. Et suinkaan pane pahaksesi, vaikka vähän
istahdan rupattelemaan kanssasi?
_Eeva_. En, en, Ankeliina, luulenpa melkein odottaneeni teitä. Minun
täytyy saada puhua jonkun kanssa.
_Ankeliiina_ (ollen tietämättä mitään). No, jopa sinä nyt jotakin...
entä herrasi?
_Eeva_. Minä en voi puhua hänen kanssaan enää.
_Ankeliiina_. No, johan nyt... Eikös hän ollut sinulle niin kovin
ystävällinen?
_Eeva_. Oli... ennen...
_Ankeliiina_. Eikä muka enää. Mikäs ihme häneen on mennyt?
_Eeva_. Oh, Ankeliina. Kaikki on lopussa. Minä lähden täältä enkä
palaja enää.
_Ankeliiina_. Älähän nyt mitä! Lähdet täältä ihan hyötähyviäsi? Oletko
sinä aivan täydessä järjessäsi?
_Eeva_. Olen, olen... te ette tiedä, mitä täällä on tapahtunut.
_Ankeliiina_. Asiat eivät todellakaan näy olevan oikealla tolalla.
Mutta mitä sitten on tapahtunut? Onko hän kenties lyönyt sinua?
_Eeva_. Ei, ei sellaista...
_Ankeliiina_. Sellaistakin kyllä saattaa tapahtua. He ovat olevinaan
hienoja ja sivistyneitä, mutta eivät silti karta laskemasta kättään
naisen päälle, varsinkin sellaisen, joka ei ole heidän vertaisensa. —
Onko hän ehkä ajanut sinut pois?
_Eeva_. Ei, minä lähden itse.
_Ankeliiina_. Ja mitä varten sinä hankkiudut lähtemään?
_Eeva_. Ankeliina hyvä, minun on niin vaikeata sanoa sitä, semminkin
kun hän aina on vakuuttanut minulle, etten minä kertoisi kenellekään
meidän suhteistamme.
_Ankeliiina_. Luuletko sinä, että hän itse on ollut kertomatta?
_Eeva_ (kuin havahtuen). Ei, ei, hän on kertonut. Juuri teidän tulonne
edellä minä sain siitä tiedon.
_Ankeliiina_. Kaikki hänen tuttavansa sen tietävät. Tällaiset asiat
ovat niillä aina yhteisiä. Meistä keskustelevat he kuin tavarasta,
jota ostetaan ja myydään miten haluttaa. (Eeva tuskissaan). Rauhoitu
tyttöseni, täytyyhän sinun kuitenkin lopulta tietää totuus. No, ja
miten on sinun laitasi?
_Eeva_ (hiljaa). Minä olen... minä olen... minun laitani ei ole
oikein...
_Ankeliiina_. Yhyy, kyllä arvaan, sinä olet... Tietääkö hän siitä?
_Eeva_. Tietää, tänään sain sen sanotuksi hänelle.
_Ankeliiina_. Entä hän?
_Eeva_. Lupasi antaa jonkin lääkkeen, mutta minä kieltäydyin sitä
ottamasta ja uhkasin lähteä pois.
_Ankeliiina_. Ehkä se on parasta. Mutta lääke sinun pitää ottaa.
_Eeva_. Minä en voi, se on rikos...
_Ankeliiina_. Rikos! Olkoon! Mutta mitä varten meikäläisen pitää
välttää rikoksia, kun eivät hekään niitä karttele. Johan nyt, että
sinä rupeaisit tuon heittiön lasta mukanasi laahaamaan. Ja mikä siitä
tulisi? Sama kuin sinustakin, jos on tyttö. Ja pojasta myöskin katujen
mittaaja ja lopulta kuritushuoneen asukas.
_Eeva_. Mutta onhan se kuitenkin minun lapseni.
_Ankeliina_. Vähät siitä! Meikäläisellä ei ole varaa laittaa lapsia,
joitten kohtalo jo edeltäpäin on määrätty. Soisitko sinä oman tyttäresi
samoille jäljille, joilla itse nyt olet ja joita sinun äitisikin jo on
kulkenut?
_Eeva_. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
_Ankeliiina_. Sellainen on totuus, joka meidän kaikkien täytyy
ymmärtää. Sinulla on elämä alussa ja monta taistelua edessä, mutta
niistä kyllä selviät, kunhan opit pitämään varasi.
_Eeva_. Mutta eiväthän kaikki miehet voi olla samanlaisia?
_Ankeliiina_. Ehkä eivät, mutta ne toisenlaiset eivät satu meidän
tiellemme. Me olemme kauppatavaraa. Sinustakin jo tehdään kauppaa,
ystävä myy ystävälleen. Etkö sinä huomannut, että tohtorisi on valmis
luovuttamaan sinut Huhtalalle?
_Eeva_ (inholla). Huomasin, Ankeliina. (Hetken vaiti.) Mitä minun siis
on tehtävä?
_Ankeliiina_. Tule minun luokseni.
_Eeva_. Laitokseenko? En koskaan!
_Ankeliiina_. Ai, tosiaankin, unohdin sanoa, etten minä enää ole
siellä. Minulla on nyt oma asunto ja minun luonani ovat Karoliina ja
Dora. Mennään yhdessä... mutta ota lääke tohtorilta. Suostutko?
_Eeva_ (hiljaa mutta varmasti). Suostun.
_Ankeliiina_. Menkäämme siis keittiöön odottamaan tohtorin tuloa.
(Samassa kuuluu liikuntaa portaissa ja ovissa). Tohtori taitaa tulla.
Minä odotan sinua. Ole nyt luja! (Menee keittiön ovesta. Eeva jää
jäykkänä seisomaan.)