(Sama huone kuin edellisessä. Aamupäivä. Edellisen näytöksen
tapauksista on kulunut kolmatta kuukautta.)
_Åkerman_ (istuu työpöytänsä ääressä kirjoituspuuhissa. Hän hakee
jotakin kirjasta, sitten kirjoittaa).
_Eeva_ (astuu sisään vasemmalta. Hän on kalpea ja jonkin verran
kuihtunut, entinen avoin ja luottava hymy on väsynyt. Hän näyttää
aikovan sanoa jotakin, mutta vaikenee ja ikäänkuin odottaa, että häntä
puhuteltaisiin)..
_Åkerman_ (kääntyy työstään, hieman ärtyneesti). No, mitä nyt?
_Eeva_ (arasti). Haluaisin tietää, syöttekö tänään päivällistä kotona.
_Åkerman_. Miksi sitä kysyt?
_Eeva_. Viime aikoina olette ollut niin harvoin kotona ja monta kertaa
olen saanut turhaan odottaa.
_Åkerman_. Ohoh, jopa jotakin! Alatko sinä vaatia, että minun on
kysyttävä lupa sinulta päästäkseni kaupungille asioilleni.
_Eeva_. En suinkaan, tohtori, kuinka minä sellaista voisin vaatia.
(Hetken vaiti, sitten taas arasti.) Mutta ennen te olitte enemmän
kotona (vielä aremmin) ja sanoitte viihtyvänne hyvin. — Älkää
käsittäkö minua väärin, en minä teitä moiti, eikä minulla ole siihen
oikeuttakaan, mutta väliin haluttaisi keventää sydäntään...
_Åkerman_. ... ja sinä olet valinnut minut sitä kevennystä kuulemaan.
No, täytyy kai sitten ottaa luottamustoimi vastaan. — Mitä sinulla nyt
on sydämelläsi: eikö sinun ole hyvä olla luonani, puuttuuko sinulta
jotakin?
_Eeva_. Ei mitään. Minulla on kaikkea, mutta minusta tuntuu, että te
olette muuttunut minua kohtaan... Minun on niin vaikea sanoa, minä
pelkään...
_Åkerman_. Miksi minä sitten olisin muuttunut?
_Eeva_. Minä huomaan, ettei teidän suhteenne minuun ole sama kuin
ennen. Meidän välillemme on tullut jotakin, jota minä en osaa selittää,
mutta joka minua ahdistaa ja painaa.
_Åkerman_. Älä puhu joutavia, Eeva. Pitäähän sinun toki ymmärtää, etten
minä voi uhrata koko aikaani sinulle. Minulla on niin paljon muutakin
ajattelemista. Sinulla on täällä toimesi ja taloushuolesi. Ennen ne
sinua tyydyttivät, mutta nähtävästi eivät nyt enää...
_Eeva_ (joka vähitellen alkaa tulla hiukan rohkeammaksi). Oi, kyllä
ne tyydyttävät, enkä minä siinä suhteessa valitakaan. Mutta ennen te
olitte minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, aina... päivälläkin.
Minä saatoin niin vapaasti ja luottavasti keskustella teidän kanssanne,
pelkäämättä että häiritsen. Nyt ei minulla ole siihen tilaisuutta,
sillä te olette enimmäkseen poissa kotoa, ja kotona minä taas aina
häiritsen.
_Åkerman_. Sinä olet lapsellinen, Eeva, sinä kuvittelet.
_Eeva_. Ei, en minä kuvittele. Minä tunnen sen tarpeeksi katkerasti...
Minä olen jo kauan aikaa halunnut puhua teidän kanssanne, mutta niinä
hetkinä, joina vielä olette ollut luonani, en ole uskaltanut... Ne
hetket ovat nykyisin olleet niin virallisia...
_Åkerman_. Niin... näetkös... ihmiset aina vähitellen rauhoittuvat. Se
on välttämättömyys, josta ei pääse mihinkään.
_Eeva_. Ehkä, mistä minä tiedän, minähän olen niin nuori ja
oppimaton... Mutta minä en voi enää kestää; minun täytyy nyt sanoa,
mikä sydäntäni painaa.
_Åkerman_. No, sano pois, niin saan minäkin kuulla, onko asia todella
vakavaa laatua.
_Eeva_ (rukoillen). Mutta minä pyydän teitä, älkää suuttuko minuun,
minä olen niin onneton ja yksinäinen...
_Åkerman_. Mitä sinä turhia... jätä esipuheet ja sano suoraan!
_Eeva_ (suurella vaivalla). Minun... laitani ei ole oikein... Minä olen
tulemassa... tulemassa (tuskin kuuluvasti) äidiksi.
_Åkerman_ (hypähtäen ylös). Eeva, mitä sinä sanot! Oletko siitä varma?
_Eeva_ (vaipuen tuoliin). Kyllä...
_Åkerman_ (kävellen edestakaisin). Oh, tämä vielä puuttui! Kaunis
juttu! (Pysähtyen Eevan eteen.) Mutta ehkä sinä sentään olet erehtynyt?
_Eeva_. Kukaan nainen ei siitä erehdy — kokemattominkaan.
_Åkerman_ (hermostuneena). Miksi sinä et ole sitä ennen sanonut?
_Eeva_. Minä en voinut. Te olette viime aikoina vain pikimmiltään
pistäytynyt luonani... ja niin harvoin. Minä en uskaltanut, pelkäsin
teidän suuttuvan ja poistuvan... kenties... kenties ainaiseksi...
_Åkerman_ (voittaen itsensä). No, asia on autettavissa...
_Eeva_ (kyyneleissä, kuulematta). Minuun vaikutti hän pelottavasti
teidän viimeaikainen kylmyytenne. Minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt
kaksinverroin oikeutta rakkauteen ja hyväilyihin, mutta minä en enää
milloinkaan kuule sellaisia sanoja kuin ennen...
_Åkerman_ (joka on täydellisesti saavuttanut mielen tasapainon).
Jättäkäämme tämä turha keskustelu kylmyydestä ja hellyydestä. Nyt on
toimittava, sillä näin ei saa kauemmin jatkua. Tilasi ei saa kehittyä
pitemmälle.
_Eeva_ (luoden hämmästyneen katseen Åkermaniin). Minä en ymmärrä...
_Åkerman_. Sinun on vapauduttava tilastasi.
_Eeva_. Kuinka se on mahdollista?
_Åkerman_. Minähän olen lääkäri. Tänään vielä saat lääkkeen.
_Eeva_ (kauhistuen). Mutta tehän olette isä!... Mitä te ajattelette,
kuinka te voitte? Kuinka voisi isä surmata lapsensa?
_Åkerman_. Sillä ei ole vielä henkeä ja sen vuoksi on otollisin aika
siitä juuri nyt päästä. Minä tuon sinulle lääkkeen. Ehkä sinulla on
joku tuttava vanhempi nainen, jonka luokse voit mennä muutamiksi
päiviksi. Kohta on taas kaikki hyvin ja sinä palaat takaisin uutena...
_Eeva_ (kyynelissä). Minä en voi...
_Åkerman_. Sinun täytyy! Pitemmälle kehittynyt tilasi herättäisi
huomiota ja sitten... enhän minä voi sinua pitää talossa lapsen kanssa.
Tämä on ainoa tie.
_Eeva_ (hetken vaitiolon jälkeen nousee itsensä voittaneena ). On
toinenkin. Minä menen enkä palaa. Minun on raskasta lähteä täältä,
mutta niin täytyy käydä... Ei ole valinnan varaa...
_Åkerman_ (helpottuneena). Kuten tahdot... Sinä voit tietysti vapaasti
päättää tulevasta kohtalostasi. Minä vain esitin oman mielipiteeni,
ehkä sinäkin myöhemmin huomaat, että se olisi ollut parempi...
(Ovikello soi.) Joku tulee, sinun on mentävä avaamaan. Myöhemmin voimme
puhua tarkemmin. Ehkä sinä vielä huomaat minun ehdotukseni sopivammaksi.
_Eeva_ (mennessään). Minä olen jo ilmoittanut teille päätökseni, siinä
pysyn. (Ei palaa enää huoneeseen, vaan näkyy menevän eteisen oven
editse.)