_Johtajatar_. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He
nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus
tämä kuitenkin on.
_Aunio_. Ehkä ilmoitamme poliisille?
_Johtajatar_. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.
_Aunio_. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta
sanomalehdessä.
_Johtajatar_. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin
välttää liiallista huomiota... Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä
tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni,
joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.
_Åkerman_. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.
_Johtajatar_. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio,
voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän
herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta
loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.
_Aunio_. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.
_Johtajatar_. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin
tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä
ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni
hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja
nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea
siveettömyyden välikappaleiksi.
_Nti Lundelin_ (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth,
sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo
ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä.
Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua
uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla
pidätetty hymy.)