_Eeva_ (yksin ajatuksissaan). Kyllä sen kerran saat tietää... Siis
sittenkin on tässä jotakin salaperäistä, jotakin, jota minä olen
aavistanut, mutta jota minulle ei sanota. Mitä varten minua pidetään
täällä? Miksi minä en saa hakea työtä mistä haluan? Minä tahdon
selvyyttä...
Täällä on niin ikävää. Minä kuulen ulkoa elämän äänet, mutta minun ei
anneta nähdä elämää. Minun pitää vain istua täällä ja odottaa... Mitä?
Enhän minä itsekään tiedä. Taikka ehkä minä odotan juuri sitä elämää,
jonka kuulen ulkona kuohuvan, mutta jota minä en saa katsoa silmästä
silmään.
(On vähitellen joutunut peräikkunaan, katselee ulos.) Ah, niin
hiljaista! Sielläkin on elämä sammumassa. Aamulla herää se kuitenkin
yhtä virkeänä, mutta täällä on aina kuollutta. Paitsi ne yöt, jotka
minä unettomana valvoin. Niinä minä kuulin elämää. Mistä se kuului?
Puhuiko Ankeliina totta, vai valehteliko?
(On avannut ikkunan. Kurkistaa ulos. Pelästyen.) Mitä katselee tuo
herra tänne? Mitä hän tahtoo? Hän hymyilee ja vilkuu niin oudosti...
Astuu ikkunaa kohti... Hän kysyy, joko saa tulla. Hyvänen aika, mitä
hän tarkoittaa? Minne tulla? Tännekö? Herra Jumala, miksi hän tänne
tulisi? Ei, minä en uskalla olla täällä. (Unohtaa ikkunan auki ja
rientää pois.)
(Hetkisen täydellinen hiljaisuus. Sitten kuuluu ulko-ovi avautuvan ja
kiireesti paukahtavan kiinni. Vähän ajan perästä kuuluu ovenkäynti
lähempää. Taas hetkisen hiljaisuutta, kunnes alkaa kuulua puhetta, joka
yhä lähenee.)