Tu tibi divitias stolidissime congeris amplas
Negasque micam pauperi:
Advenit ecce dies qua sacvis ignibus ardens
Rogabis aquae guttulam.
(Navis stultifera 1507, fol. XIX.)
["Keräät ylen typerästi itsellesi suuria rikkauksia ja kiellät murusen
köyhältä. Katso, tulee se päivä, jona julman tulen polttamana anelet
veden pisaraa."]
Siihen aikaan eli Nicolas Nerli, pankkiiri Firenzen jalossa
kaupungissa. Päivän kolmantena hetkenä hän oli jo pulpettinsa ääressä,
ja kellon ilmoittaessa yhdeksättä hetkeä hän istui siinä yhä vielä. Hän
kirjoitti kaiken päivää numeroita kirjoitustauluihinsa. Hän lainasi
rahaa Keisarille ja Paaville. Ja ellei hän lainannut sitä paholaiselle,
oli syynä se, että hän pelkäsi tekevänsä huonot kaupat sen kanssa, jota
nimitetään Pahaksi ja joka on täynnä juonia. Nicolas Nerli oli uskalias
ja epäluuloinen. Hän oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia ja
saattanut paljon ihmisiä puille paljaille. Siitä syystä häntä pidettiin
arvossa Firenzen kaupungissa. Hän asui palatsissa, johon Jumalan luoma
valo pääsi vain kapeista ikkunoista, mikä olikin, viisainta, koska
rikkaan miehen asumuksen tulee olla kuin varustus ja koska ne, joilla
on suuri varallisuus, menettelevät ymmärtäväisesti puolustaessaan
väkivalloin sitä, minkä ovat kavaluudella itselleen hankkineet.
Nicolas Nerlin palatsi oli ristikoilla ja rautakahleilla varustettu.
Sen sisäseiniin olivat kätevät työmiehet kuvanneet Hyveitä naisten
hahmoissa, patriarkkoja, profeettoja ja Israelin kuninkaita. Huoneitten
seinäverhot tarjosivat katseltaviksi Aleksanterin ja Tristanin elämän
kohtauksia sellaisina kuin romaanit niitä kertovat. Nicolas Nerli
loi rikkauteensa kunnian loistetta tekemällä kaupungissa hurskaita
lahjoituksia. Hän oli rakennuttanut muurien ulkopuolelle sairaalan,
jonka veistokuvin ja maalauksin kaunistettu friisi esitti hänen
elämänsä kunniakkaimpia tekoja. Kiitollinen kirkkoraati oli ripustanut
hänen muotokuvansa Santa Maria Novellan kuoriin, koska hän oli
lahjoittanut rahasumman kirkon rakennustöiden loppuunsuorittamiseksi.
Hänet nähtiin siinä polvistuneena, kädet ristissä, pyhän Neitsyen
eteen. Hän oli tunnettavissa punaisesta villapäähineestään,
turkisnutustaan, kellervään lihavuuteensa uponneista kasvoistaan ja
pienistä vilkkaista silmistään. Hänen kelpo vaimonsa Mona Bismantova,
nuhteettoman ja murheellisen näköinen ja sellainen, ettei voinut
otaksua kenenkään milloinkaan saaneen hänestä mitään nautintoa, oli
Neitsyen toisella puolella nöyrässä rukousasennossa. Nicolas Nerli oli
Tasavallan ensimmäisiä kansalaisia; hän ei ollut milloinkaan puhunut
lakeja vastaan, ei ollut milloinkaan välittänyt köyhistä eikä niistä,
joita päivän mahtajat tuomitsivat sakkoihin ja maanpakoon, ja siitä
syystä ei kaupunginhallituksen mielessä ollut mikään vähentänyt sitä
kunnioitusta, jonka hän oli suurella rikkaudellaan heiltä osakseen
voittanut.
Kun hän eräänä talvi-iltana palasi tavallista myöhemmin palatsiinsa,
hänet ympäröi palatsin portilla joukko puolialastomia kerjäläisiä,
jotka ojensivat pyytäen käsiään.
Hän torjui pyytäjiä ankaroin sanoin. Mutta nälkä teki nuo ihmiset
villeiksi ja rohkeiksi kuin sudet. He muodostivat piirin hänen
ympärilleen ja anelivat häneltä leipää valittavalla ja käheällä
äänellä. Hän jo kumartui siepatakseen kiviä ja heittääkseen niillä,
kun samassa näki tulevan erään palvelijan, päälaella kori, jossa
olevat mustat ruisleivät olivat tarkoitetut tallinsa, keittiössä ja
puutarhassa työskentelevän talon palvelusväen ravinnoksi.
Hän viittasi palvelijaa tulemaan, otti kahmaloittain leipiä korista
ja heitti ne onnettomille. Sitten hän meni asumukseensa, laskeutui
vuoteeseen ja vaipui uneen. Nukkuessaan hän sai halvauksen ja kuoli
niin äkkiä, että luuli olevansa vielä vuoteessaan, kun näki eräässä
"mykän valottomassa" paikassa pyhän Mikaelin, jota valaisi hänen
ruumiistaan uhoava kirkkaus.
Ylienkelillä oli kädessään vaaka, ja hän asetteli kuppeihin punnittavaa
ja punnuksia. Nicolas Nerli havaitsi painavammalla puolella ne leskein
kalleudet, joita piti panttina, suuren määrän ropojen rippeitä,
jotka oli oikeudetta pitänyt ominaan, ja eräitä erinomaisen kauniita
kultakolikoita, jotka olivat yksin hänen, koronkiskomisella tai
petoksella hankittuja. Samassa hän jo tajusi pyhän Mikaelin punnitsevan
siinä hänen edessään hänen jo päättynyttä elämäänsä. Nicolas Nerli
muuttui tarkkaavaiseksi ja huolestuneeksi.
— Messer Pyhä Mikael, sanoi hän, jos kerran sijoitatte toiselle puolen
kaiken eläessäni hankkimani ansion, niin suvaitkaa sijoittaa toiselle
puolelle ne kauniit lahjoitukset, joilla olen jalosti ilmaissut
hurskauttani. Älkää unohtako Santa Maria Novellan tuomiokirkkoa, jonka
rakentamiseen olen antanut hyvän kolmanneksen, älkää myöskään kaupungin
muurien ulkopuolella sijaitsevaa sairaalaani, jonka olen rakennuttanut
kokonaan omilla rahoillani.
— Älä pelkää, Nicolas Nerli, vastasi ylienkeli. Minä en unohda mitään.
Hän tarttui kirkastetulla kädellään Santa Marian tuomiokirkkoon ja
sijoitti sen sekä sairaalan veistokuvilla ja maalauksilla koristettuine
friiseineen kevyempään vaakakuppiin. Mutta kuppi ei siitä ollenkaan
painunut.
Pankkiiri tuli siitä kovin levottomaksi.
— Messer Pyhä Mikael, virkkoi hän, etsikää vielä jotakin. Te ette
ole asettanut kevyemmälle puolelle Pyhän Johanneksen kirkkoon
lahjoittamaani kaunista vihkivesimaljaa, ette myöskään Pyhän Andreaksen
saarnatuolia, jossa Herramme Jeesuksen Kristuksen kastaminen on
esitetty luonnollisessa koossa. Se teos tuli minulle erittäin kalliiksi.
Ylienkeli asetti saarnastuolin ja vihkivesimaljan sairaalan katolle
vaakakuppiin, joka ei vähääkään painunut. Nicolas Nerli alkoi tuntea
kylmän hien tihkuvan otsalleen.
— Messer Ylienkeli, kysyi hän, tiedättekö varmaan, että vaakanne on
tarkka?
Pyhä Mikael vastasi hymyillen, että vaikka hänen vaakansa ei ollutkaan
samaa mallia kuin Parisin panttilainaajien ja Venezian rahanvaihtajain,
se oli kuitenkin moitteettoman täsmällinen.
— Onko se mahdollista! huokasi Nicolas Nerli kalmankalpeana. Tuo
tuomiokirkko, tuo saarnastuoli, tuo allas, tuo sairaala kaikkine
vuodesijoineen eivät siis paina enempää kuin oljenkorsi, kuin linnun
untuva!
— Kuten näet, Nikolas, virkkoi Ylienkeli. Toistaiseksi on vääryyksiesi
taakka hyvien tekojesi kevyttä painoa paljon raskaampi.
— Minä siis joudun helvettiin, sanoi firenzeläinen.
Hänen hampaansa löivät loukkua.
— Kärsivällisyyttä, Nicolas Nerli, virkkoi taivaallinen vaakamestari.
Kärsivällisyyttä, asia ei ole vielä valmis. Meillä on vielä tämä
jäljellä.
Autuas Mikael otti ne ruisleivät, jotka rikas mies oli edellisenä
iltana heittänyt köyhille. Hän laski ne hyvien tekojen kuppiin, joka
äkkiä nousi toisen painuessa, ja molemmat kupit jäivät tasapainoon.
Vipu ei kallistunut puolelle eikä toiselle, ja vaakaneula osoitti
molemmat painot täysin yhdenveroisiksi.
Pankkiiri ei uskonut silmiään.
Kirkastettu Ylienkeli sanoi hänelle:
— Sinä näet, Nicolas Nerli, ettet kelpaa taivaaseen enempää kuin
helvettiinkään. Mene! Palaa Firenzeen ja lahjoita kaupungissasi
enemmän näitä leipiä, jotka annoit omin käsin, yön hetkenä, kenenkään
näkemättä, ja sinut pelastetaan. Ei näet siinä kyllin, että taivas
aukee katuvalle ryövärille ja itkevälle ilotytölle. Jumalan armo on
rajaton: se pelastaa rikkaankin. Tee niin. Lisää näitä leipiä, joiden
painon havaitset vaakakupissani. Mene!
Nicolas Nerli heräsi vuoteessaan. Hän päätti noudattaa Ylienkelin
neuvoa ja lisätä köyhille luovuttamiensa leipien lukua päästäkseen
taivaitten valtakuntaan.
Niinä kolmena vuotena, jotka hän vietti maan päällä ensimmäisen
kuolemansa jälkeen, hän oli laupias köyhille ja jakoi runsaasti almuja.